Kuvanveistäjä Emil Wikströmin syntymästä tulee ensi sunnuntaina 13.4. kuluneeksi 150 vuotta. Juhlavuoden tapahtumiin kuuluu myös Visavuoren ateljeen ilmeen uudistuminen. Pääosin 1960-luvulta peräisin oleva näyttely on purettu ja ateljeen lattiat on maalattu. Uuden näyttelyn avajaiset ovat Wikströmin syntymäpäivänä.

Uusi näyttely on entistä temaattisempi ja siellä esille nousevat erityisesti Wikströmin Kalevala-aiheiset työt, hautamuistomerkit ja muotokuvat. Esillä on myös ”museolöytöjä” hänen perheestään. Emil Wikström on tunnettu selkeistä ja realistisista henkilökuvistaan. Virallisten monumenttien rinnalla Wikström teki herkkiä marmorisia muotokuvia, joiden malleina olivat taiteilijan vaimo tai tyttäret ja lastenlapset.

Sähkösanomapoika veisteli nimileimasimia

Emil Wikström syntyi nelilapsisen perheen kolmantena poikana Turussa 13.4.1864. Hänen isänsä kuoli Emilin ollessa kaksivuotias. Perhe ja talo jäivät Gustava-äidin huollettaviksi. Perheen taloudellinen asema oli tiukka ja Emil Wikström hakeutui heti kansakoulun käytyään töihin Turun lennätintoimistoon.

Siellä huomattiin pian tunnollisen sähkösanomapojan taiteellisuus. Hän veisteli vapaa-ajallaan ja sähkösanomakonttorin eteishuoneessa pieniä puuesineitä ja puisia nimileimasimia.

Turun lennätinlaitoksen päällikön ja turkulaisen sivistyneistön tuella Wikström pääsi opiskelemaan ensin Turussa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun ja myöhemmin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsingissä. Hän oli opiskeluissaan tarkka ja ahkera ja sai kaikissa oppiaineissa korkeimmat arvosanat.

Pariisissa löytyi karelianismi, Sääksmäeltä ateljeen paikka

Helsingistä Wikströmin tie vei vuonna 1883 turkulaisten tukijoiden ja senaatin myöntämän apurahan turvin Wieniin opiskelemaan kuvanveistoa, puunkaiverrusta ja koristeveistoa. Wieniä seurasi Pariisi ja siellä opiskeli samaan aikaan Wikströmin ystävä Akseli Gallen–Kallela.  Miesten taiteellinen tuotanto alkoi vaihtua uusklassisimista realismiin ja karelialismiin. Pariisissa Wikström myös teki päätöksen jättää puupiirtäjän ja ornamenttiveistäjän työt ja valita omaksi alakseen kuvanveiston.

Kaipuu takaisin Suomen korpiin oli iskenyt nuoriin taiteilijoihin Pariisissa. Kun Wikström ei suurten monumenttien veistäjänä löytänyt tarpeeksi suurta ateljeeta Suomesta, hän päätyi rakentamaan sellaisen itse.

Hän oli viettänyt kesiä Sääksmäellä ja soudellut Vanajavedellä yhdessä Akseli Gallen-Kallelan kanssa etsien sopivaa ateljeen paikkaa. Kun hän näki jyhkeän Lovenkärjen niemen, hän päätti vuokrata sen, aloitti rakentamisen ja nimesi paikan Visavuoreksi. Rakennuksessa näkyi vaikutteita rakennustyylistä, jota Wikström oli Louis Sparren kanssa Vienan Karjalaan vuonna 1892 tekemällään matkalla nähnyt.

Ateljeehuvila valmistui vuonna 1894 ja Wikström asettui asumaan sinne. Rakennus kuitenkin tuhoutui tulipalossa kolme vuotta myöhemmin ja sen mukana monia valmiita ja keskeneräisiä teoksia. 29-vuotias Emil Wikström oli juuri voittanut Säätytalon päätykolmiosta järjestetyn suunnittelukilpailun ja aloittanut sen suunnittelutyön, nyt luonnokset tuhoutuivat tulipalossa. Uuden ateljeen valmistumista odotellessaan Wikström asui perheensä kanssa Pariisissa.

Suomalaiskansallista taidetta

Emil Wikströmin ensimmäinen merkittävä vapaa veistos oli Mansikkatyttö vuodelta 1887, jolla hän voitti Suomen taiteilijayhdistyksen dukaattikilpailun. Vuonna 1889 syntyivät ensimmäiset Kalevala-aiheiset teokset Ilmarinen, kokko ja hauki sekä Kullervo.

Varhaiskauden töitä ovat myös Viattomuuden uni (1891), jonka Turun taideyhdistys osti heti kokoelmiinsa sekä Ateneumiin ostetut Rukous (1897) ja Äiti ja lapsi (1900).

Wikströmin tuotannon arvokkaimpia töitä on Säätytalon päätykolmion pronssikuvaryhmä, joka lopulta paljastettiin vuonna 1903. Se on 19 metriä pitkä ja osittain kolme metriä korkea realistinen veistosryhmä, joka kuvaa otteita Suomen kansan vaiheista alkaen esihistoriasta ja päätyen Porvoon valtiopäiviin 1809.

Monumenttien luoja

Emil Wikström oli autonomian ajan käytetyin kuvanveistäjä, valtakunnan suosituin muotokuvien veistäjä, mitalitaiteen pioneeri ja suurten monumenttien luoja. Hänen toteutettavakseen annettiin kaikki suurimmat julkiset veistotyöt. Säätytalon päätykolmion lisäksi häneltä tilattiin Elias Lönnrotin muistomerkki, J.V. Snellmannin muistomerkki, Kansallismuseon edessä oleva graniittikarhu, Sakari Topeliuksen muistomerkki Vaasaan, Pohjanmaan museon ovet, Tampereen Pohjan neito -suihkukaivo, Mäntän Serlachius-monumentit ja Lahden Aino -suihkukaivo sekä Helsingin rautatieaseman lyhdynkannattajat.

Raumalle  Wikström on tehnyt Kordelinin kappelin portaikon sivustojen veistokset. Vasemmalla puolella on alkua symboloiva nuori nainen, joka pitää pientä lasta käsivarsillaan. Oikealla oleva veistos esittää vanhusta, joka symboloi elämän loppua.

Wikström rakensi ensimmäisen pronssivalimon

Emil Wikström toi Suomeen pronssivalutaidon ja perusti maahan ensimmäisen pronssivalimon. Se sijaitsi visavuoren ateljeerakennuksen nykyisessä kahvilassa. Emil Wikström halusi olla mukana vaikuttamassa Suomen taidemaailmaan, joten hänelle kertyi lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli ajamassa tekijänoikeuksia, huolehti taidekoulujen tulevaisuudesta ja opetuksen tasosta sekä oli mukana perustamassa taideyhdistyksiä. Samalla hän koulutti omassa ateljeessaan nuoria kuvanveistäjänalkuja ammatin saloihin ja opetti heille pronssiin valua. Visavuoren ateljeekoti oli merkittävä osa Wikströmin taiteilijatarinaa. Uran loppua kohden Wikström innostui tekemään mitalitaidetta.

Taiteilija oli myös käytännön mies

Emil Wikström avioitui vuonna 1895 helsinkiläisen Alice Högströmin (1873–1950) kanssa ja perheeseen syntyi kolme tytärtä: Estelle, Mielikki ja Anna–Liisa. Estelle oli taiteilija Yrjö Suomalaisen puoliso ja pilapiirtäjä Kari Suomalaisen äiti. Mielikki oli naimisissa suurlähettiläs Asko Ivalon ja Anna-Liisa kommodori Ilmari Rewellin kanssa.

Emil Wikström oli käytännön mies, joka taiteen tekemisen lisäksi ehti osallistua myös kotitöihin ja hoiti perheen raha-asiat. Alice Wikström soitti mielellään ja seurasi lehdistä maailman menoa.

– Minä olen liihotellut omissa maailmoissani, enkä ole kiintynyt mihinkään aineelliseen, sanoi Alice Wikström Suomen Kuvalehdelle vuonna 1943.

Emil Wikströmiltä riitti aikaa vielä lukuisiin harrastuksiinkin, joihin kuuluivat puutarhanhoito, musiikki ja tähtitiede. Monet ystävät sanoivat, että tuskin maailmassa on alaa, jota Emil ei olisi tuntenut ja jota koskeviin kysymyksiin hän ei olisi osannut tyhjentävästi vastata.

Wikströmit asuivat pääosin Visavuoressa, mutta erityisesti lasten lähdettyä kotoa pariskunta asui pitkiä aikoja Helsingissä ja Visavuori palveli enemmänkin kesäkotina.

Wikström sai vuonna 1919 professorin arvonimen. Viimeiset vuotensa Wikström työskenteli jälleen Visavuoressa ja viimeinen työ jäi ateljeeseen valua vaille, kun sairaudet ja sota-ajan huono ravinto mursivat kuvanveistäjän terveyden ja hän kuoli syyskuussa 1942.

Japanilaisia painokuvia kesänäyttelyyn

Vuonna 1999 Arkkitehti- ja restaurointitoimiston arkkitehdit Anu Laurila ja Jorma Lehtinen tekivät perusteellista tutkimusta Visavuoren museoalueen rakennuksissa tulevaa restaurointia varten ja löysivät ateljeen vintiltä kolme japanilaista painokuvaa.

Nyt, Emil Wikströmin 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi nuo japanilaiset painokuvat on viimein otettu konservoitavaksi ja ne tulevat esille Visavuoren kesänäyttelyyn ”Maailman sydämessä – Emil Wikströmin vuodet Pariisissa”. Emil Wikströmin opiskellessa Pariisissa 1800-luvun lopulla japonismi oli kovasti muodissa ja on todennäköistä, että painokuvat ovat peräisin tuolta ajalta.

Kuvat konservoidaan Metropoliassa, jossa konservaattoriopiskelija Sara Mallinen tekee lopputyönsä kuviin liittyen.

Kuvat: Visavuoren museosäätiö

Satavuotiaat valontuojat

Yksi viime vuosina suomalaisille VR:n mainoksista hyvin tutuksi tullut Wikströmin työ ovat Helsingin rautatieaseman Lyhdynkantajat, jotka valmistuivat tasan sata vuotta sitten.  Lyhdynkantajat ovat osa Eliel Saarisen piirtämän jugend-tyylisen rautatieaseman julkisivua. Veistosryhmä koostuu neljästä graniittisesta mieshahmosta, jotka kannattelevat maapallolamppuja. Jykeväleukaisilla hahmoilla on lihaksikas ylävartalo, mutta niiden alaosana on Eliel Saariselle tyypillisellä tavalla kuvioitu pylväselementti. Miesten hiukset on leikattu niin sanotun körttiläisen mallin mukaan.

Lyhdynkantajat-hahmojen jykevät kasvonpiirteet kuuluivat torppari Jalmari Lehtiselle, johon Emil Wikström tutustui Kantalassa ja joka toimi Visavuoressa puutarhurina. Jalmarin veli Kustaa Lehtinen oli puolestaan mallina Wikströmin Kuokkamies-veistokselle.

Lyhdynkantajissa yhdistyy kansallisromanttinen graniittinen jugend-tyyli ja antiikin taide. Eliel Saarisen ensimmäisissä suunnitelmissa veistosten aiheena oli karhu, jota oli kansallismuseon pääportaiden ohella käytetty Viipurin rautatieasemalla. Saarinen päätyi kuitenkin tilaamaan Wikströmiltä nykyiset mieshahmot. Neljä tyyliteltyä jättikokoista mieshahmoa on veistetty saman kipsimallin mukaan. Veistoksia on verrattu egyptiläisen ja assyrialaisen veistotaiteen massiivisiin kiviveistoksiin.

 

 

Lyhdynkantajat Helsingin rautatieasemalla.

Muotokuvat serkuksista Jorma Haapkylä ja Kari Suomalainen.

Säätytalon päätykolmio paljastettiin 1903.

Kantelettaren neito on osa Lönnrot-monumenttia vuodelta 1902.

Emil Wikström tyttäriensä Estellen, Mielikin ja Anna-Liisan kanssa Visavuoressa.