Hiljattain vierailin vanhemman väen leiripäivässä Toukolan leirikeskuksessa. Aiheena kirkonmenoissa oli se, miten Jumala on antanut käyttöömme erilaisia lahjoja. Raamatunkatkelmassa kehotettiin käyttämään lahjoja, ei hautaamaan niitä maahan. Lahjat käyttöön siis!
Herättelin keskustelua siitä, oliko läsnäolijoita lapsuudessaan rohkaistu käyttämään lahjojaan. Osallistujien ikäjakauma oli noin 60–100 vuotta. Keskustelua todellakin syntyi! Muutama kertoi kokemuksistaan yleisesti, ja yhdessä totesimme, että kasvatus on muuttunut huomattavasti. Muutamia vuosikymmeniä sitten keskityttiin elämän perusasioihin, siihen, että oli leipää pöydässä ja lapset pääsivät kouluun. Arki oli työläämpää kuin nyt eikä voitu ”haihatella”. Onneksi nykyvanhemmat kannustavat ja rohkaisevat lapsiaan!
Lahjat käyttöön!
Lopuksi totesimme, että ei ole myöhäistä vanhemmallakaan iällä nauttia lahjoistaan. Aina voi ilmoittautua posliinimaalauskurssille, mennä kuoroon, lähteä opiskelemaan kansanopistoon… Tärkeää on tehdä edes elämän viimeisinä vuosina sellaisia asioita, mistä pitää. Todettiinpa vielä, että tärkeää on myös olla tekemättä mitään, rentoutua ja nauttia vaikka hyvän elokuvan katselemista, kirjan lukemisesta tai ystävien seurasta.
Onko sinua rohkaistu käyttämään lahjojasi? Missä olet hyvä? Oletko ottanut lahjasi käyttöön?
Joskus lahjansa käyttöön ottavaan suhtaudutaan nihkeästi, jopa ilkeästi: Mikä tuokin luulee olevansa? Puhumattakaan siitä, jos tämä ihminen vielä iloitsee lahjastaan ja tuo lahjansa esiin. Siinä onkin aihetta kateuteen.
Kateus on ikävä seuralainen
Kateellinen mieli ottaa valtaansa ja kuiskii lakkaamatta: Entäs tuokin työkaveri, jolla on hyviä ideoita ja hän vielä toteuttaa ne? Mikä hän kuvittelee olevansa? Tai tuo, joka Facebookissa postailee ihania lomakuvia Välimeren paratiisisaarelta? Tai hän, jolla on ihana valoisa koti? Tai se kaveri, joka todella näyttää kuuntelevan sydämensä ääntä ja seuraa haaveitaan? Tai tuo, joka jaksaa aina kuunnella toisten murheita ja rohkaista toisia? Mikähän sekin kuvittelee olevansa?
Ensimmäinen askel kateuden kukistamisessa on sen tunnistaminen.
Kun tunnistaa kateuden, voi miettiä, eikö sinulle muka ole annettu elämässä mitään? Muiden elämään ei voi vaikuttaa, mutta omaa elämäänsä voi muuttaa. Siihen voikin keskittyä eikä siihen, mitä muilla on tai mitä ei ole. Ja sitten se tärkein juttu: Miten se, jos joku onnistuu tai jollain on jokin asia paremmin, olisi sinulta pois? Pahimmillaan kateus vie elämästä ilon ja tekee ihmisestä katkeran, joka piikittelee toisia heti, kun vain näkee siihen mahdollisuuden.
Voisiko yksinkertaisesti iloita siitä, mitä toisella on tai jos hän onnistuu jossain? ”Tee toiselle kuten haluaisit itsellesi tehtävän”, sanoi Jeesus muinoin. Hyvä ohjenuora jokaiseen päivään.
Riina Saastamoinen
Kirjoittaja on Kylmäkosken kappalainen
Viimeisimmät kommentit