Naistenpäivää vietettiin jo tämän viikon tiistaina, mutta arvokas asia ansaitsee edelleen huomiota. YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1975. Suomen YK-liiton mukaan naistenpäivän juuret ovat kuitenkin 1900-luvun alussa. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa kokoontunut sosialistinen internationaali päätti naistenpäivän vietosta, tarkoituksena edistää naisten äänioikeutta ja naisasialiikettä.
Tuolloin alkanut työ naisasialiikkeen eteen on ollut arvokasta, ja voisi ajatella, että sen ansiosta tasa-arvo on nyt kohentunut ja eri sukupuolien kohtelu on meille arkipäivää ja itsestään selvä asia. Silloin kuitenkin unohdettaisiin muut kuin länsimaissa elävät naiset, eli valtaosa maailman naisista. Vaikka tasa-arvoasiat ovat meillä länsimaissa kohentuneet viime vuosikymmeninä huomattavasti, olisi vaarallista alkaa ajatella, että asiat ovat nyt kunnossa.
Useimpiin asioihin liittyy kehitysvaihe, pitovaihe ja pitovaiheen epäonnistuessa taantumavaihe. Länsimaat ovat ehkä juuri astumassa pitovaiheeseen, vaikka meilläkin yhä riittää kehitystyötä tehtäväksi tasa-arvon saralla. Tästä kertoo esimerkiksi YK:n tilasto, jonka mukaan yli 40 prosenttia suomalaisista naisista on joutunut miehen tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi 15 vuotta täytettyään. Jos unohdamme pitää tasa-arvoasiaa esillä siirtyessämme joskus tuohon pitovaiheeseen, on edessämme nopea taantumavaihe. Siksi naistenpäivää kannattaa ja tulee pitää aktiivisesti esillä myös niissä maissa, joissa räikeät tasa-arvon loukkaukset eivät ehkä ole enää aivan yhtä yleisiä kuin ennen.
Minkä pitäisi olla tasa-arvokehityksen päätepiste? Ehkä sen, että emme enää ajattelisi sellaista asiaa kuin sukupuolten tasa-arvo. Että erilaisten ihmisten yhtäläinen arvo olisi meille jotakin niin luonnollista ja itsestään selvää, että meille ei tulisi mieleenkään, että asiaa edes voisi kyseenalaistaa. Emmehän kyseenalaista sitäkään, että aurinko nousee joka päivä. Miksi kyseenalaistaisimme, sehän on meille itsestään selvä asia.
Ei tarvitse mennä Suomesta kauaskaan, kun tasa-arvo ei ole enää ollenkaan itsestään selvää. Tasa-arvo on herkkä ja harvinainen kasvi, joka on onnistunut hyvinvointivaltioissa kasvamaan. Meidän tehtävämme on varjella sitä ja tarjota sille kylliksi valoa, lämpöä ja ravinteita, jotta se kasvaa ja vahvistuu. Kun se on riittävän vahva ja suuri, se alkaa näkyä yhä kauemmas. Mitä vahvemmin se voi meillä, sen helpommin ja todennäköisemmin pystymme siirtämään sen taimia myös niille seuduille, joilla muiden muassa YK tekee työtään edistääkseen tasa-arvoa.
Miten sitten tuemme tasa-arvon kasvua ja menestymistä? Yllättävän suuri merkitys on sillä, miten asioista puhumme. Esimerkiksi naisia halventavat vitsit ja meemit ovat edelleen äärimmäisen yleisiä. Vaikka niitä levittäessään ajattelisi, että tämähän on vain vitsi, tulee samalla vahvistaneeksi niitä haitallisia ajatusmalleja ja stereotypioita, joista epätasa-arvo versoo. Helppo käytännön teko voisikin olla siivota oma puhe sellaiseksi, jota voisi ajatella puhuvansa, jos vaikkapa oma äiti, vaimo tai tytär olisi sitä kuulemassa. Samalla tulee näyttäneeksi esimerkkiä nuoremmille sukupolville. Niille, jotka toivottavasti joskus ihmettelevät, miksi tasa-arvosta puhutaan. Heillehän tasa-arvo on yhtä itsestään selvää kuin se, että aurinko nousee.
