Akaan kaupunginkirjastossa avautui maanantaina pienimuotoinen Karjalaiset kirjat–näyttely. Näyttely on osa Akaan Karjalaseuran 75-juhlavuoden ohjelmistoa. Seuran juhlavuosi huipentuu 22. marraskuuta vietettävään pääjuhlaan Toijalan Sampolassa, jonka juhlapuhujana on valtioneuvos Riitta Uosukainen.
Kun yleiskeskustelussa puhutaan Karjalasta, tarkoitetaan sillä Neuvostoliitolle toisen maailmansodan rauhanehdoissa luovutettua aluetta, josta muutti pois lähes puoli miljoonaa suomalaista. Evakot ja heidän yhdyssiteikseen perustetut Karjalan Liitto ja lukuisat paikallisyhdistykset ovat pitäneet huolen, että Karjalaa emme ole päässeet unohtamaan. Ja aika ajoin syntyy voimakastakin keskustelua Karjalan takaisin saamisesta, mikä osaltaan kertoo karjalaisuuden voimasta, ovathan nuorimmatkin aikoinaan lähteneistä nyt jo eläkeiässä.
Karjalaa emme saa takaisin. Menetetty kotiseutu on viilto sydämessä. Tämän ajatuksen karjalaiset ovat onnistuneet siirtämään jälkipolvilleen, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että menetetty Karjala – Viipurin lääni – on isossa kuvassa kuin mikä tahansa Suomen maakunta.
Suomalaista Karjalaa vain ei enää ole. Se oli Suomen vilja-aitta, teollisuuden ja kansainvälisen kaupan keskus – idän ja lännen risteys. Esimerkiksi viipurilaiset olivat Pietarin ja vaikkapa Tallinnan, Riikan, Vilnan ja Gdanskin (Danzig) yhteyksien kautta ymmärtäneet jo kauan ennen Suomen itsenäistymistä kansainvälisen kaupan merkityksen.
Luovutettu Karjala elää kirjoissa, joista hieno otos on nähtävissä nyt kaupunginkirjaston näyttelyssä. Karjalasta evakkoon lähteneiden kohtalo nousi viimeksi keskusteluun syyskesällä, kun Suomeen alkoi vyöryä turvapaikanhakijoita. Eihän suomalaisten siirtyminen toiseen paikaan Suomessa toki ole sama asia, mutta osa karjalaisista nousi pohtimaan omaa kohteluaan nähtyään ja kuultuaan, kuinka onnettomasti suomalaiset tänään suhtautuvat turvapaikanhakijoihin. Viilto sydämessä avautui.
Näihin päiviin asti on iloittu siitä, että karjalaiset sijoitettiin uusille kotiseuduilleen ongelmitta. Kun liikkeellä oli lähes puoli miljoonaa ihmistä, kaikki ei tietenkään mennyt niin kuin suunniteltiin. Kaupunkilaiset karjalaiset sijoittuivat pääasiassa suurempiin kaupunkeihimme ja tulivat heti osaksi jälleenrakennusta. Maatalousväestölle, joita valtaosa tulijoista oli, kävi kehnommin, koska heille luovutettiin toisinaan riidellenkin kyisiä, kivisiä ja hallanarkoja alueita, joihin asutustila oli raivattava.
Länsi-Suomessa karjalaiset koettiin muukalaisiksi ja ruotsinkielisille alueille heitä ei uskallettu sijoittaa ollenkaan. Karjalaiset kirjat kertovat Karjalasta ja vain vähän sijoittumisesta uusiin maisemiin. Tämäkin asia olisi syytä perata hyvin, koska vielä on elossa heitä, jotka jotakin muistavat.
Miksi arpisia haavoja pitää raaputella? Siksi, että emme unohtaisi Karjalaa, ja siksi, että oppisimme Suomen kansana olemaan ihmisille ihmisiä tuli heitä mistä ja miten paljon tahansa.
Perusteluksi karjalaisten huonolle kohtelulle ei riittänyt se, että kaikilla Suomessa oli nälkä ja kurjaa. Perusteluiksi turvapaikanhakijoiden huonolle kohtelulle ei riitä se, että suomalaiset ensin.
