Ilman seurakuntaa ja uutta kirkkoa ei olisi Viialaa – Akaan kirkkoherra Karl Troberg sai hajanaiseen taajamaan rukoushuoneen

Akaan Höyrysaha. Osittain samoissa rakennuksissa toimi myöhemmin Viialan lasitehdas, Viiala Oy:n vaneri- ja lastulevytehdas sekä Schaumannin vaneritehdas.

Viialan kylän kehittyminen teollisuustaajamaksi, seurakunnaksi ja kunnaksi alkoi Tampere-Hämeenlinna-radan rakentamisesta 1874-1876. Raiteen Turkuun piti alun perin lähteä Viialasta, mutta varsinaissuomalainen teollisuus sai muutetuksi risteyspaikan Toijalaan.

Risteysaseman toivossa Viialaan ehdittiin perustaa kuitenkin jo Akaan Höyrysaha 1873. Höyrysaha synnytti lasitehtaan 1890. Kolmantena suurena teollisuuslaitoksena taajamaan perustettiin Viialan Viilatehdas 1901. Voimaa ja valoa teollisuudelle jauhoi Haihunkoskessa sijainnut Järvelän mylly- ja sähkölaitos. 1821Viialaan perustettiin vielä nahkatehdas

Hallinnollisesti Viiala kuului Akaan, Lempäälään ja Vesilahden kuntiin ja seurakuntiin. Viialan toinen kirkkoherra Matti Koskela kuvaa taajaman henkistä tilaa kirjoittamassaan seurakunnan historiikissa.

Kirkkoherra Matti Koskela Viialan kirkkoherranvirastossa.

”Vaikka paikkakunta ei ollutkaan erikoisen syrjäisessä asemassa emäseurakuntien kirkonkylistä, niin kuitenkin Viialan aseman seutu jäi hengellisen elämän kehityksestä jälkeen. Seurakunnallinen toiminta ei kehittynyt rinnan taloudellisen elämän kanssa. Suurin osa väestöstä oli muualta tullutta ja seurakuntaelämästä vieraantunutta. Vanha perinne ja kirkollinen tapa eivät sitoneet sitä noiden kolmen vieraalta tuntuvan seurakunnan elämään.”

Rukoushuone yhteiseksi kokoontumistilaksi

Viialan kylän ainoa julkinen rakennus oli 1800-luvun loppupuolella höyrysahan vuonna 1885 perustama pieni kansakoulu. Tänne Akaan kirkkoherra Karl August Troberg kutsui 20. marraskuuta 1904 koolle viialalaisia keskustelemaan rukoushuoneen rakentamisesta.

Kokouksen enemmistö puolsikin hanketta ja niinpä hanke sai toimikunnan. Viialan kartanon omistajaa Selma Krusbergia päätettiin lähestyä siinä toivossa, että kartano lahjoittaisi rukoushuoneelle tontin ilmaiseksi. Toive toteutui ja niinpä kartanonrouva samoin kuin Akaan kirkkoherra kutsuttiin myöhemmin Viialan rukoushuoneyhdistyksen kunniajäseniksi.

Innostus oli Matti Koskelan mukaan valtava. Raha- ja tarvikelahjoituksia kerättiin ja iltamatkin rukoushuoneen rahoittamiseksi pidettiin.

”Alkoi uuttera työ rukoushuoneen saamiseksi. Vastustustakaan ei puuttunut, niin kuin hyvin saattaa ymmärtää. Oli henkilöitä, jotka pitivät tällaista huonetta tarpeettomana paikkakunnalla. Heidän mielestään voitiin yhtä hyvin kokoontua kouluihin ja koteihin Jumalan sanaa kuulemaan. Lisäksi vastustajat vetosivat siihen, että rukoushuoneeseen uhratut varat voitaisiin käyttää hyödyllisesti paikkakunnan köyhien hyväksi. Rakennus tulisi maksamaan vähintään 15 000 markkaa, jota summaa köyhä paikkakunta ei millään jaksaisi koota. Annettakoon nardus-voide köyhien tarpeeksi.”

Kuvassa Viialan rukoushuone väliaikaiseksi kirkoksi muutettuna. Kirkoksi muuttaminen toi rakennukseen kellotapulin.

Vastoinkäymisistä huolimatta rakennusmestari Hannes Tiitolan piirtämä Viialan rukoushuone valmistui ja vihittiin käyttöönsä 5.12.1906. Rakennuksesta tuli 27 metriä pitkä ja 11 metriä leveä. Rukoushuoneessa sijaitsi seurakuntasali, keittiö ja pieni huone pienten lasten koululle.

”Tämä osoitti kansansivistyksen ymmärtämystä, mutta ehkäpä toisena syynä oli myös saada tämän nojalla valtiolta rakennusavustusta samoin kuin paikkakunnan teollisuuslaitoksilta, kuten Akaan Höyrysahalta ja lasitehtaalta. Avustusanomuksissa korostetiin aina, että lahjoitukset tulevat rukoushuoneeseen ja sen yhteyteen tulevaan pienten lasten kouluhuoneen rakentamiseksi.”

Viialan rukoushuoneen vihki käyttöönsä Porvoon hiippakunnan piispan Herman Råberghin ollessa estyneenä Akaan kirkkoherra Juho Lehto.

Aikalaisten mukaan heikoille perustuksille rakennettu talo on edelleen pystyssä Kirkkokadun varrella, nykyisin asuintalona. Seurakunta myi rakennuksen Pentti Kokon ja Ahti Ringin perustamalle Viialan kirjapanoille 1950. Talossa aloitti myös toinen Akaan Seudun edeltäjistä, Viialan Sanomat 1951.

Piispa Gummerus Viialan rukoushuoneella.

Seurakuntaa perustettiin hitaasti ja varmasti

Vaikka rukoushuoneen rakentaminen vaati lahjoituksia, yksityisiä ja julkisia varoja todella paljon, talkootyöstä puhumattakaan, voimistui Viialassa myös tahto omasta seurakunnasta. Koska seurakunta muodostettiin Akaan, Vesilahden ja Lempäälän kuntien ja seurakuntien alueille, ei sen perustaminen ollut yksinkertaista.

Voimakkaimmin itsenäistä seurakuntaa ajoi Viialan kartanon omistaja Oskari Jaakkola.

”Kartanon omistaja Jaakkola mainitsee myöhemmin, että hänelle itselleen selvisi vuosina 1916-1917, että Viiala ympäristöineen olisi muodostettava omaksi kirkkoherrakunnaksi ja siitäkin syystä kuten hän itse sanoo, että Viialan asukasluku nopeasti kasvoi siellä olevien ja yhä lisääntyvien teollisuuslaitosten mukana.”

Ensimmäinen kokous Viialan seurakunnan perustamiseksi pidettiin rukoushuoneella jo joulukuussa 1916. Kokous päätti selvittää, mitkä kuntien kylät seurakuntaan liitettäisiin ja miten erottamiset vaikuttaisivat kolmen seurakunnan talouksiin ja uuden seurakunnan talouteen. Tarvittiin monta kokousta ja yhteydenottoa seurakuntiin varallisuuden selvittämiseksi.

Rahavaroja seurakunnan perustamiseksi näytti löytyvän ja vastustuksin väheni, mutta Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäistyminen tasavallaksi ja siitä seurannut sisällissota hautasi hankkeen useaksi vuodeksi.

”Seitsemäs yhteinen kokous pidettiin jälleen rukoushuoneessa 2. pnä kesäkuuta 1918. Tässä kokouksessa oli saapuvilla n. 55 henkeä. Mutta silloisten epävakaitten olojen tähden päätettiin asia jättää lepäämään. Toimikunta pystytettiin kuitenkin, ja se velvoitettiin ottamaan asia uudelleen esille sopivan ajan tultua. Aikaa kului aina vuoteen 1922, jolloin paikkakuntalaisten kehotuksesta pidetiin neuvottelukokous asemapäällikkö V. Tammen luona 20. pnä elokuuta 1922.”

Kokouksia pidettiin lisää  ja selvityksiä tehtiin, kunnes 10. lokakuuta 1923 rukoushuoneella pidetyssä kokouksessa päätettiin seurakunta perustaa ja anomus siitä lähettää juuri perustetun Tampereen hiippakunnan tuomiokapituliin.

Mnisteriöstäkin vauhditettiin seurakunnan perustamista

Akaassa ei Viialan seurakunnan perustamista vastustettu, mutta Lempäälässä ja Vesilahdessa poikkiteloin asettuivat seurakuntalaiset. Asiasta jopa valitettiin valtioneuvostolle, joka seurakunnan perustamisesta lopullisesti päätti.

Tuomiokapituli katsoi valituksen aiheettomaksi. Syyskuussa 1926 Viialassa vieraillut opetusministeriön esittelijäneuvos Yrjö Loimaranta totesi seurakunnan perustamisen aiheelliseksi ja niin valtioneuvosto päätti yleisistunnossaan 21. lokakuuta 1926 Viialan seurakunnan perustaa.

Yrjö Loimarantaa kuvaa Matti Koskela historiikissaan voimakastahtoiseksi toimijaksi. Hän oli kaksi kertaa opetusministerinäkin ja päätti virkauransa Viipurin hiippakunnan piispana.

Viialan seurakunnan toiminta alkoi 1. tammikuuta 1927.

Järvelän myllystä ja sähkölaitoksesta on jäljellä kivijalka Haihunkoskessa.

Kirkollisverokiista vaikeutti alkua

Viialan seurakunnan taival oli päättyä alkuunsa paikkakuntalaisia tyrmistyttäneen valtioneuvoston kirkollisveron jakamisesta tekemän päätöksen vuoksi.

”Valtioneuvoston seurakunnan perustamispäätöksen F-kohdassa on sanottu: Viialan seurakuntalaiset vapautetaan 1. tammikuuta 1927 alkaen velvollisuudesta suorittaa veroja Akaan, Lempäälän ja Vesilahden seurakuntien kirkkojen ja niihin kuuluvan omaisuuden sekä hautausmaiden ja pappilain rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen, mutta ovat velvolliset samasta ajasta lähtien kokoamaan varoja mainittuihin tarkoituksiin omaa seurakuntaansa varten.”

Valtioneuvoston päätös merkitsi, että kirkollisveroa papiston palkkoihin kerätään edelleen entisiin seurakuntiin. Viialalaiset sanoivat maksavansa nyt kahdet kirkollisverot. Uusi seurakunta päättikin 24. helmikuuta 1929 valittaa päätöksestä. Viialassa haluttiin voimaan Lempäälän seurakunnan kanta.

”Lempäälän seurakunta ei ollut nimittäin ei ollut 1. päivän jälkeen 1927 enää kantanut mitään maksuja Viialan seurakunnan jäseniltään. Akaan seurakunta sitä vastoin kantoi ja kirkkoherra oli sanonut, että niin tulee edelleenkin tapahtumaan. Samoin kantoi Vesilahden seurakunta.”

Valitus ei auttanut, koska Tampereen tuomiokapitulikin oli valtioneuvoston päätöksen kannalla. Useat viialalaiset erosivat kirkosta.

”Kirkosta eroaminen alkoi varsinkin palkannauttijain keskuudessa. Vuosina 1927-1931 erosi kirkosta ja seurakunnasta yhteensä 94 henkilöä, joista oli perheenisiä yksinään 44. Mainittuina vuosina seurakuntaan liittyi 9 henkilöä. Vuosina 1932-1937 erosi yhteensä 36, joista perheenisiä 22. Kaikilla oli melkein poikkeuksetta syynä kirkollisverot.”

Matti Koskela pitää valtioneuvoston päätöstä seurakunnalle todella kohtalokkaana.

”Monet silloisista eronneista pysyivät kylminä seurakunnan toiminnalle elämänsä loppuun asti.”

Rukoushuoneesta tehtiin kirkon näköinen

Verokiistan keskellä Viialan seurakunnan toimintaa kuitenkin käynnistettiin. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi määräsi tuomiokapituli K.V. Elovaaran. Tämä ehti toimia tehtävässään vain muutaman kuukauden ja varsinaiseksi seurakunnan käynnistäjäksi tuli Artturi Varho, joka toimi kirkkoherrana kuolemaansa saakka, vuoteen 1942. Varho kuvasi seurakuntaansa toimivaksi.

Viialan rukoushuone. Rakennus on edelleen pystyssä. Kellotapuli purettiin 1950 kun rakennus siirtyi muuhun käyttöön.

”Voi sanoa, ettei Viiala ole läpikotaisin mikään suruttomain seurakunta, siitä todistavat monet merkit, jotka eivät kylläkään kauas näy. Tarkkaavaisempaa ja siivompaa kirkkoväkeä saa hakea vanhoista ja mainehikkaistakin seurakunnista, uhrautuvaisuus ja epäitsekäs toiminta, pakanalähetys- ja japaninlähetysompeluseurat ovat todistuksena elävästä seurakunnasta, puhumattakaan yksityisistä, jotka ovat paljon ajastaan ja varoistaan alttiiksi panneet. Myös Viialan teollisuuslaitokset ovat kiitettävällä tavalla olleet mukana uutta luomassa.”

Tampereen piispa Jaakko Gummerus vihki Viialan rukoushuoneen seurakunnan väliaikaiseksi kirkoksi 6. maaliskuuta 1927. Kirkolta huonoon kuntoon päässyt rakennus ei aikalaisten kertomusten perustella todellakaan näyttänyt. Nyt kostautui se, että rakennus oli tehty aikanaan mahdollisimman halvalla.

”Seurakunnan perustamispäätös sisälsi erinäisiä ehtoja, jotka oli täytettävä, ennen kuin Tuomiokapituli voi antaa luvan seurakunnan työn alkamisesta. Toisena ehtona Valtioneuvoston määräyksessä oli rukoushuoneyhdistyksen luovuttaman rukoushuoneen ajanmukaiseen kuntoon pano ja hyväksyttäväksi korjaaminen.”

Rukoushuone muutettiin kirkoksi kuukaudessa. Rakennukseen saatiin myös kellotapuli, kun seurakunnan ystävä, kansakoulunopettaja Edvard Einiö vauhditti asiaa hankkimalla Oulusta entisen venäläisen sotilaskirkon kellon.

Tapulin paikasta ja koosta päästiin useiden kokouksien jälkeen yksimielisyyteen. Kirkkovaltuusto päätti 2. heinäkuuta 1934 rakentaa 6×6-metrisen kellotapulin rakennuksen kollispäähän. Tapuli on myöhemmin purettu rakennuksen muututtua kirjapainoksi.

”Tapulin hiljalleen kohotessa syntyi ajatus toisen kellon hankkimisesta. Kirkkohallintokunnan puheenjohtaja K.T. Järvelä oli tiedustellut Oy Lokomolta kellojen hintoja ja kokouksessaan hallintokunta päätti ehdottaakin hankittavaksi n. 500 kg painavan kellon, kustannusarvioltaan 10 000 mk. Heinäkuun 28. pnä 1934 valtuusto päätti kellon hankittavaksi.”

Kellontapulin ja Lokomon kellon maksoivat seurakunnan alueella toimivat ompeluseurat. Lahjoitusvaroin kirkkoon hankittiin myös tekstiilejä ja edelleen käytössä oleva ehtoolliskalusto.

Viialan ensimmäinen kirkkoherra Artturi Varho.

Uusi hautausmaa määräsi kirkon paikan

Viialan nykyinen kirkko ei sijaitse Kirkkokadun varrella vaan aivan toisessa paikassa. Tehtailija Hugo Sandbacka lahjoitti rouvansa Annan kanssa 1924 alueen hautausmaaksi rukoushuoneen vierestä, mutta tämä ei myöhemmin perustetulle seurakunnalle kelvannut.

Lahjoitettu maa-alue oli vesi- ja saviperäinen, eikä soveltunut hautausmaaksi. Lahjoittajat tarjosivat seurakunnalle uutta kahden hehtaarin aluetta sillä ehdolla, että seurakunta ostaa siihen vielä lisää maata 85 aaria 60 000 markalla.

Surusaatto alkamassa hautausmaalla. Viialan uusi kirkko rakenteilla.

Valtuusto hyväksyi lahja- ja kauppakirjan kokouksessaan 13. maaliskuuta 1927. Näin saivat Viialan hautausmaa ja nykyinen kirkko paikkansa. Hautausmaa vihittiin 4. joulukuuta 1927.

”Hautausmaata vihkimään saapui piispa Jaakko Gummerus avustajineen. Toijalan Sanomissa selostetaan tilaisuutta seuraavaan tapaan: Hautausmaalle saavuttaessa lauloi Viialan hengellinen kuoro opettaja Eino Vehmaksen johdolla Klemetin Jerusalemin. Kun piispa avustajineen, joina olivat lääninrovasti J.A. Peltonen ja pastori Bertel Törnvall Akaasta sekä seurakunnan v.t. kirkkoherra Artturi Varho, oli asettunut tarkoitusta varten rakennetulle korokkeelle, soitti VPK:n soittokunta koraalin 331 Paavo Rautasen johdolla. Soiton tauottua alkoi itse toimitus kirkkokäsikirjan määräämässä järjestyksessä.”’

Huvila pappilaksi

Viialan seurakunta tarvitsi myös pappilan. Pappilaksi ostettiin 10. maaliskuuta 1928 Anna ja Akusti Humalojalta Loistilan huvilapalsta, jossa sijaitsi alun perin Akaan Höyrysahan isännöitsijälle 1880-luvun loppupuolella rakennettu huvila. Nimimerkki Seurakuntalainen kommentoi ostoa Toijalan Sanomissa.

Viialan pappila sijaitsi parikymmentä vuotta alunpelin Akaan Höytysahan isännöitsijälle rakennetussa huvilassa. Huvila on edelleen pystyssä Viialan taajaman keskustassa.

”Viialan seurakunta on sitten saanut pappilan. Oikein kuumeisella kiireellä se kauppa saatettiinkin päätökseen. Pappilaksi mainittu huvila ei likikään sellaisenaan kelpaa, vaan on siinä suoritettava melko suuret ja kalliit remonttityöt.”

Nimimerkille pappila kelpasi, osalle seurakuntalaisista ei. Ratkaisun epäiltiin olevan tilapäisen. Huvila toimi kuitenkin pappilana ja kirkkoherran virastona vuoteen 1956, jolloin nykyisen kirkon viereen rakennettiin uusi pappila. Vanha pappila on edelleenkin pystyssä yksityisasuntona Viialan keskustassa.

Seurakunnalta puuttui identiteetti

Kirkkoherra Artturi Varho yritti vapaaehtoisin ja osa-aikaisin voimin parhaansa, ja päivittäinen seurakuntaelämä kulki uomissaan, mutta jotakin puuttui. Viialan seurakunnalla ei ollut omaa identiteettiä, mikä kirjoitettiin vuosien 1935-1939 seurakuntakertomukseen.

”Suurin joukko on välinpitämätöntä, ulkopuolella kaiken uskonnollisen ja seurakunnallisen elämän. Avoin ja näkyvä kielteisyys lienee viime vuosina vähentynyt, mutta vieraantuminen on ilmeinen. Syyksi tähän mainitaan: Viialan seurakunta on kolmen emäseurakunnan lapsi ja laiminlyöty jälkeläinen. Väestö on koostunut maan eri puolilta, se on tulevaa ja menevää. Kirkollinen traditio puuttuu, kiintymystä kotiseutuun ei ole, ja näin ollen seurakuntatietoisuus on myös ylen heikko.”

Viialasta oli kehittymässä juurettoman teollisuustyöväestön seurakunta. Omaksi kunnaksi Viiala irrottautui Akaasta jo vuoden 1932. Tämäkään ei identiteettiä aluksi kohottanut, koska kunnan kehittämisessä päästiin vauhtiin vasta sotien jälkeen. Vt. kirkkoherrana toiminut Artturi Varho valittiin vakinaiseksi vuonna 1937. Seurakunnan ensimmäisenä vakituisena kanttorina aloitti Kauko Laitinen 1943.

Kirkkoherra menehtyy suruun

Kirkkoherra Varho yritti käynnistää uuden kirkon rakentamisen, mutta talvisota pilasi yrityksen. Sota siirsi jopa kirkkoherran virkaan asettamisen. Varho asetettiin virkaansa 2. kesäkuuta 1940, mutta hän ehti hoitaa virkaansa vain runsaan vuoden.

Talvisodassa kaatui 30 Viialan seurakunnan jäsentä.

”Kun sitten syttyi jatkosota ja seurakunnan menetykset vuoteen 1942 mennessä olivat n. 30 kaatunutta, kirkkoherran elämän kuorma ja sairaus mursivat hänen voimansa, niin että hän kuoli 13. pnä elokuuta 1942. Sairauden laatu oli vaikeasti määriteltävissä, mutta epävarmaksi diagnoosiksi on merkitty aivotulehdus.”

Sota-aika lähes poikkeustilassa

Viialan seurakunnan hengellinen elämä ei ollut sellaista, millaisen Tampereen tuomiokapatuli sen halusi olla. Tämä tulee ilmi monessa kohtaa Matti Koskelan kirjoittamassa historiikissa. Hengelliseltä elämältä puuttui kunnollinen keskus.

Vanhan kirkon korjaamisesta ja uuden kirkon rakentamisesta keskusteliin jo Artturi Varhon virkaanastujaisten yhteydessä tehdyssä piispantarkastuksessa 1940. Piispa Gummeruksen kysyessä asiaa seurakunnalta, hänelle vastattiin, että seurakunta ei uskalla aloittaa uuden kirkon rakentamista ja vanhan korjaaminenkin nähtiin turhaksi.

Jatkosota ja kirkkoherra Varhon menehtyminen lopetti lopullisesti haaveilut vanhan kirkon korjaamisesta tai uuden rakentamisesta. Lempäälän papisto hoiti Viialan asioita ja syksyllä 1942 vt. kirkkoherraksi saatiin Tauno Kauppinen. Lokakuussa 1943 kirkkoherran virkaa ryhtyi hoitamaan oman työnsä ohella Oiva Perkiö Lempäälästä. Hänen seuraajakseen tuli toukokuussa 1944 V.K. Veijola. Vielä heinäkuussa 1944 Viiala sai Reijo Kirkkokankaasta väliaikaisen kirkkoherran.

Sota-ajasta huolimatta Viialan kirkkoherran virka julkistettiin haettavaksi 1943 syksyllä ja vaali suoritettiin 27. helmikuuta 1944. Vaalissa kirkkoherraksi valittiin Matti Koskela 317 äänellä ja hän pääsi hoitamaan virkaansa 1. toukokuuta 1946 alkaen.

Heti sodan päätyttyä seurakunta kuitenkin rakensi virkatalon väliaikaisen kirkon taakse kanttorille ja seurakuntasisarelle. Sisaren asuntoa tarvittiin vasta 1954, jolloin seurakunnan ensimmäinen diakonissa Aira Järvinen aloitti työnsä.

Aaltosen suku haluaa Viialaan uuden kirkon

Sotaa seurannut sotakorvauksien maksaminen ja jälleenrakennus vaurastutti viialalaisia ja Viialassa teollisuuslaitoksia omistaneita. Kaikilla oli töitä. Arvi Kilpinen nosti Viiala Oy:n kukoistukseen ja Viialan Nahkatehtaan takaa löytyi vuorineuvos Emil Aaltonen.

Rukoushuoneesta paranneltu väliaikeinen kirkko oli rakennuksena ollut oman onnensa nojassa koko sota-ajan ja sen korjaaminen oli välttämätöntä. Korjaus tiedettiin kalliiksi, koska muun muassa rakennuksen perustukset piti uusia.

Kesäkuussa 1946 Matti Koskela kutsui seurakunnan hallinnon koolle pappilaan uuden kirkon rakentamista pohtimaan. Tuolloin kirkon korjaaminen tai jopa uuden kirkon rakentaminen tuntui mahdolliselta, mutta ensin pitäisi hoitaa sodan vauriot. Tampereen piispa E.G. Gulin taas otti kirkkoasian esille asettaessaan Koskelaa virkaansa lokakuussa 1946. Asessori Sakari Loimaranta ehdotti piispan kehotuksesta seurakunnalle velan ottamista, mutta velan ottamistakin pelättiin.

”Taloustirehtööri Juho Oinas oli sitä mieltä, että jos nyt ajatellaan rakentaa uusi kirkko näillä taloudellisilla mahdollisuuksilla, niin se on uhkarohkeata. Hän sanoi olevansa siinä uskossa, että ulkoapäin saadaan tähän apua. Lahjoitus on luvassa, vaikka siitä ei paljon puhuta. Ehkä piankin saadaan uusi kirkko.”

Mitä Juho Oinas tiesi, sitä ei Matti Koskelan kirjoittama historiikki suoraan kerro. Viialan kirkkoasiaa käsiteltiin seuraavan kerran helmikuussa 1947 kokouksessa Viialan kunnantalossa. Kirkkohallintokuntaa oli kirkkoherra Koskela tätä ennen patistellut tekemään päätöstä. Joko väliaikainen kirkko korjattaisiin vuonna 1936 tehtyjen suunnitelmien mukaan tai sitten rakennetaan kokonaan uusi kirkko.

Juho Oinaan johtamaan kirkkohallintokuntaan kuului myös vuorineuvos Aaltosen tytär Saimi Mustakallio. Kunnantalon kokouksessa päätettiin, että väliaikainen kirkko korjataan. Kuultuaan päätöksen puhelimitse, Saimi Mustakallio päätti tullakin kokoukseen.

Kylmäkoskellakin vaikuttanut taidemaalari Antti Faven on maalannut Saimi Mustakallion muotokuvan.

”Kuultuaan päätöksen hän sanoi olevansa sitä mieltä, että hänen isänsä, vuorineuvos Emil Aaltonen auttaa meitä, jos alamme rakentaa uutta ja kunnollista, emmekä tuhlaa markkaakaan vanhan kirkon korjaamiseen. Hän lupasi esittää tämän isälleen.”

Viialan kirkkoasia sai helmikuun kokouksessa dramaattisen käänteen. Myöhemmin selvisi, että Aaltonen on mukana uuden kirkon rakentamisessa 5 miljoonalla markalla. Kun uuden kirkon rakentamiskustannukset arvioitiin 12 miljoonaksi markaksi, oli lahjoitus merkittävä.

Emil Aaltosen lahjoitus sai seurakuntaan vauhtia. Kirkkovaltuusto päätti jo 16 maaliskuuta 1947 uuden kirkon rakentamisesta sille varatulle paikalle hautausmaan viereen Nordin mäkeen. Mäellä vuokramaalla sijainnut Josefina Nordin mökki lunastettiin ja hänen perikunnalleen Aune Autialle ja Astrid Nordille maksettiin vielä uuden mökin rakennustarvikkeetkin.

Kohtalo antoi sementtiä

Eteenkin rakennustarvikkeista oli sodanjälkeisessä Suomessa huutava pula. Kun mitään ei oikein voitu tehdä, ei rakennuslupienkaan kanssa ollut 1948 kiirettä. Byrokratian rattaissa pyörivät Viialan kirkonkin luvat.

Viialan kirkko rakennetaan.

”Eräänä elokuisena aamuna 1948 soitettiin Kirkkohallituksesta kirkkoherra Koskelalle, että Turun satamaan on saapunut Tanskasta Amerikan kirkon lahjana 2000 säkkiä sementtiä Pohjois-Suomen hävitettyjen kirkkojen jälleenrakentamiseksi. Mutta Kirkkohallitus ilmoitti, että sementtiä ei lähiaikoina voida käyttää, koska Pohjois-Suomen kirkkojen piirustukset eivät ole valmiina.”

Tämä puhelu ratkaisi lopullisesti Viialan kirkon rakentamisen. Matti Koskela ilmoitti, että seurakunta ottaa sementtisäkit vastaan. Kahden päivän päästä sementit olivat Viialan rautatieasemalla, mistä ne vietiin Viiala Oy:n varastoon.

Viialan kirkon rakensi tamperelainen Rakennustoimisto Niilo Ahti Oy.

”Kirkkohallintokunta sopi Arvi Kilpisen kanssa, että Viiala Oy saa lainaksi käyttää sementtiä omiin rakennustöihinsä niin kauan, kunnes seurakunta saa rakennusluvan ja pääsee kirkkoa rakentamaan. Seurakunta saa sitten myöhemmin käyttökelpoista sementtiä takaisin tarpeen mukaan.”

Arkkitehti Jaakko Tähtisen suunnitteleman kirkon rakennustöihin päästiin 4. lokakuuta 1948. Kirkon harjakaisia vietettiin 2. heinäkuuta 1949. Kirkko vihittiin käyttöönsä 19. maaliskuuta 1950.

Lahjoituksilla tehty

Viialan kirkko on lähes täysin lahjoitusvaroin tehty. Emil Aaltonen antoi rahaa, Arvi Kilpinen puutavaraa. Saimi Mustakallio lahjoitti alttarivaatteet ja Helmi Seppälä Lennart Segerstrålen maalaaman alttaritaulun. Viialan Viilatehtaan johtaja Erik Estlander lahjoitti kirkon sisäosien valaisimet ja Loimu Oy keittiökalusteet.

Isompia ja pienempiä lahjoituksia kirkon rakentamiseksi ja kaunistamiseksi tehtiin paljon. Myös työtä tehtiin ilmaiseksi. Alueen pankit tekivät lahjoituksia. Heinäsuon ja Viialan seurakuntapiirit muun muassa keräsivät 250 000 markkaa seurakuntasalin verhoihin ja muihin sisustustekstiileihin.

Viialan kirkon kellotapuli nousee.

Viialan kirkon vihkiäisjuhlan huomioi aikanaan myös Toijalan Sanomat.

”Todellakin Akaan seutu, sillä vasta vähän yli 20 vuotta sitten on Viiala ollut itsenäinen seurakunta kuuluttuaan sitä ennen Akaaseen, Lempäälään ja Vesilahteen. Vanhoja muistomerkkejä on näillä main Lempäälän ja Sääksmäen keskiaikaiset kirkot ja Akaan vanha kivisakasti. Viiala ehätti saamaan ensimmäisenä täysin uudenaikaisen kirkon, jossa yhdistettyinä ovat nykyaikainen taide ja käytännöllisyys. Värit ovat ihmeen kauniit ja alttarin punertava honka samoin matalalla olevan saarnastuolin luonnollinen punaväri tulevat kertomaan jälkipolville niistä kauneusarvoista, jotka nykyajan ihmiset ovat tunnustaneet kauniiksi.”

Tampereen hiippakunnan piispa E.S.Gulin avustajineen vihki Viialan kirkon.

Kirkkoherra Matti Koskela oli saanut työnsä perustaksi kirkon keskelle seurakuntaa.

Juha Kosonen

LÄHDE: Matti Koskela Viialan kehitys omaksi seurakunnaksi, 1974

Viialan kirkko on ikuistettu lukuisiin postkortteihin.

Vuonna 1950 käyttöönsä vihitty Viialan kirkko on ensimmäinen sodan jälkeen rakennettu kirkko Suomessa.