Tiedän, miltä Sinusta tuntuu. Niin olen sanonut. Tarkoittanut. Arvellut. Ja niin on sanottu minulle. Monta kertaa. Otan osaa. Iloon. Suruun. Elämään ja olemassaoloon.
Ihmisenä olemisessa on moneksi. Itseään tutkii, kun itseään peilaa kautta rantain suhteessa muihin, että missä olen samanlainen, missä olen toisenlainen. Jossain kun muka on se normi-ihminen, se tavallinen, se oikea. Omalaatuinenkin saa olla, omaperäisyys on jopa kadehdittavaa, mutta kaikki suhteessa normaaliin.
Armoa ihmiselle! Mitä se on minulta tai Sinulta pois, jos jokainen oikeasti saisi olla mitä oikeasti on, kunhan ei vahingoita muita, ja jos meillä kaikilla on samat oikeudet yhteiskunnassa ja kirkossa?
Sosiaalinen media heittää polkumyyntiin vanhat sananparret siinä kuin uudemmat sammakotkin. Yhä hahmotetaan aikaa ja elämää maanviljelysyhteiskunnan ja kirkon termein.
Yhä muistaa ihmisen elimistö kivikausia, pystyy shokin avulla toimimaan nykyistenkin onnettomuuksien ja kriisien hetkillä. Varautuu tuleviin nälkävuosiin vararavintoa keräämällä. Yhä taputtaa ihminen kotipihaan päästyään auton lämmintä konepeltiä, hyvä humma.
Yhä hoetaan että tieto lisää tuskaa, mutta päinvastoin se on. Mieluummin mielessä tuska kuin päässä puska. Mieluummin ruma totuus kuin kaunis valhe.
Yhden totuuden kansana meillä tutisee polvet maailmassa, jossa totuus ei ole yksi ja yhteinen, eikä uskokaan. Paikalleen juurtuminen ei ehkä ole takapakkia, mutta ei se myöskään ole edes baby steps, pieniä askelia.
Walk with me – kulje kanssani. Ei riitä nykyekumenia, tarvitaan uskontojen ja kultturien välistä vuoropuhelua, toisen osaan asettumista. Mutta toisen posken kääntäminen, sitä ei enää tarvita. Se on väärinymmärrys, ymmärrättekö!
Tarvitaan tähystäjiä kaikkiin ilmansuuntiin. Eivät kunnalle tuottavat kiintiöpakolaiset riitä tekemään meistä suvaitsevaisia, omahyväisiä korkeintaan. Kahdenkymmenen pakolaisen sijaan jokainen pieni maalaispitäjä tarvitsisi ainakin kaksisataa maahanmuuttajaa. Tarvitaan Riiko Sakkisen kaltaisia taiteilijoita, joiden töistä tulee paha mieli ja huono olo, kuten Mäntän Serlachius-museossa viime kesänä.
Tarvitaan kosmopoliitti Ilari Rantakarin kaltaisia suurmoskeijan neuvottelijoita. Eihän kysymys ole vain kirkosta ja moskeijasta, vaan ihmisyydestä. Tarvitaan ikimetsien suojelija Pentti Linkolan kaltaisia ateisteja, jotka vuoroin kiroilevat, vuoroin laulavat virsiä hyisellä Vanajalla talviverkoilla.
Tarvitaan rovasti Heli Inkisen kaltaisia pappeja, jotka asettuvat esikuvaksi haastamaan patriarkaalisia rakenteita ja nousevat arkkipiispanvirkaan sitten kun feministit, naiset ja me miehet lakkaamme äänestämästä ”parasta miestä”.
Tarvitaan päätoimittaja Juha Kososen ja toimittaja Salli Saastamoisen kaltaisia pitkän linjan media-ammattilaisia, jotka uskaltavat sanoa ja jotka puurtavat toimittajina ehkä koskaan saamatta tietää, miten suuri heidän vaikutuksensa on.
Ja kyllä, edelleen tarvitaan sisua ja ahkeruutta, työtä lapion varressa, mutta myös läppärin äärellä, laitosasukkaiden ja koululasten luona. Ei rakenteiden, vaan ihmisten takia. Tulevaisuudenturvaksi ei riitä rukous, vaikka se olisi miten harras, eikä lottorivi, vaikka olisi miten hyvä kimppa. Mutta jos kimppa on sitä, että pidetään huolta toinen toisistamme, niin se kantaa.
Hetki on silmänräpäys ja on se myös ikuisuus. Elämä muuttuu hetkessä, ohjautuu suruun ja synkkiin syvyyksiin, usein peruuttamattomasti. Näitä hetkiä me pelkäämme, äkillistä kuolemaa, yhtä lailla rakkaidemme kuin omaamme. Ja kaikkia niitä pienempiä kuolemia; eroja, hyvästejä, loukkauksia, menetyksiä, sairaskohtauksia ja diagnooseja.
Jokainen meistä on oman elämänsä Jeesuksen opetuslapsi ja tuntematon sotilas. Kaikille meistä on tarjottu ne kaksikymmentäviisi hopearahaa, kaikki tarjoajat vaan eivät koskaan jää kiinni.
Mikä on omantunnon ja sananvapauden hinta Suomessa tänään?
Olavi Virtanen
virasta pidätetty kirkkoherra, Konnevesi
(vuosina 1998–2002 Kylmäkosken kirkkoherra)
