Luen lapselleni erään urheilijan elämäkertaa. Urheilijan, joka on alle kolmekymppinen nuori mies. Hän on elämänsä tuossa vaiheessa päättänyt avautua tähänastisesta. Lieneekö sponsoreiden, kirjakauppojen rahankeruuta? Ennenhän vasta viisaammat ja iäkkäämmät henkilöt kirjoittivat elämässä oppimastaan. Toisaalta onhan niin, että elämäntarinamme on lahja ja kertoessamme toisillemme ja kuunnellessamme opimme jotain elämästä ja itsestämme, saamme lahjan.
Bronnie Ware, australialainen saattohoitaja, on kirjoittanut kirjan The Top Five Regrets of the Dying (2012). Kirjan nimi tarkoittaa suomeksi: Viisi asiaa, joita kuolevat eniten katuvat. En tiedä olisinko heti tarttunut kirjaan nimen perusteella, mutta hänen kirjansa teemat tulivat eteeni erästä sielunhoidon kirjaa selaillessani ja pysäyttivät minut. Kirjaa kirjoittaessaan Ware on ammentanut työssään käymistään keskusteluista.
Eniten aiheena keskusteluissa oli esiin noussut toivomus elämästä, joka olisi rehellistä itselle ja omille tunteille. Elämästä, joka ei olisi vain toisten ihmisten odotusten mukaista. Olisiko aika pysähtyä hetkeksi katsomaan elämää ja kuunnella sydäntä? Mitä minulle kuuluu? Ja mitä minä oikein ajattelen? Millaiset ovat oman elämäni arvot? Lapset ovat rohkean rehellisiä ja luottavaisia ihmetellessään elämää ja uskoa, Jumalaa. Eipä siis ihme, että Jeesus valitsi esikuvaksi juuri lapsen. Kuulenko itse kovin usein sen pienen tyttösen ääntä sydämestäni ja suhtaudunko kovin toiveikkaasti ja luottavaisesti tulevaan? Aikuinen koettaa omin avuin pärjätä hikipinnassa ja kuluttaa aikaansa ajatellen mitä minusta mahdetaan miettiä. Aika taakka.
Elämän tilinpäätöstä pohtiessaan olivat Waren potilaat nostaneet rohkeuden omien tunteiden ilmaisuun keskustelun aiheeksi. Tukahdetut tunteet ja toiveet elämässä, kokemus osin elämättä jääneestä elämästä oli puhuttanut. Yhteyttä ystäviin kaivattiin. Yhteyttä toisiin ihmisiin. Yhteys toisiin ihmisiin lisää onnellisuuden kokemusta. Yhteys on kuulumista johonkin. Usko on kuulumista jollekin ja johonkin.
Toive, että elämän prioriteetit olisivat olleet toisessa järjestyksessä, eikä työ olisi liian usein mennyt perheen ja elämänkumppanin edelle, oli myös yksi viidestä aiheesta, joka Warella oli noussut esille keskusteluissa potilaidensa kanssa. Ensimmäiseen työpaikkaani mennessäni ennen tervetulotoivotustaan esimieheni otti käsistäni kiinni ja katsoi silmiin: ” Muista Hanna, Jumala on yksi ja hän on antanut sinulle perheen josta pitää huolta ja vasta sen jälkeen tulee tämä työ.” Joskus tärkeys järjestykseni on toinen – kuinkas sinun?
Potilailla oli ollut myös toive, että olisi sallinut itselle luvan olla onnellisempi. Onko onnellisuus valintaa? Varmaan osin voi ollakin. Voin valita opiskella elämää erilaiset silmälasit päässä. Koettaa nähdä enemmän mahdollisuuksia kuin mahdottomuuksia, enemmän hyvää kuin pahaa. Voin rukoilla ja pyytää Jumalalta apua:” Itse en, enkä omin voimin. Auta Sinä!” Tätä tekstiä kirjoittaessani kuulen erään keskustelun: ” Saako niin sanoo, että taas on viikko vähemmän elämää jäljellä!” Johon toinen vastaa: ”Saa. Mutta kannattaako?” Niin, kannattaako? Onko kuppini puolityhjä vai puolitäysi? Jumala on antanut tämän elämäni minulle ja tämän elämäni tarinan. Kuinka sen käytän?
Hanna-Mari Yogaswaran
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan lapsi- ja perhetyön diakoni
