Joonas Kokkosen Lauri Kokkosen librettoon säveltämä ooppera ui meidän ajassamme vastavirtaan. Suomessa mylvivät tukahduttavina virtaukset, jotka halveksivat hengellisyyttä ja uskonnollisuutta. Ihmisten kalistelemat sapelit tekevät kipeää ihmisille mutta eivät Jumalalle. Piispa Spegelin virsi on kestänyt aikaa vuosisatojen ajan. Koraalitoisinto siirtyy perintönä polvelta polvelle. Ukko-Paavon virsi raikuu Jumalan kunniaksi niin Nilsiän Aholansaaressa kuin Tampere-talon Isossa salissa ja Olavinlinnassa Savonlinnassa.
Keskiviikkoisessa ensi-illassa muistiini pompahti, miten jo kaksivuotiaan Joonaksen tiedetään tapailleen kuulemiaan virsimelodioita kotinsa urkuharmonilla. Hänen kerrotaan seisseen yhdellä jalalla, polkeneen poljinta toisella ja kurkottaneen koskettimille, joita hän hädin tuskin näki. Säveltäjä imi hengellisen perinnön äidinmaidostaan ja oppi tuntemaan sitä kotinsa aineettomana perintönä. Näin suuren säveltäjän ainoasta oopperasta tuli musiikillisesti koskettava ja ilmaisultaan mystinen.
Virren seitsemän säkeistöä kuvaavat seikkaperäisesti Jumalan johdatusta ja varjelusta.
Kuorokapellimestari Heikki Liimola on virittänyt Tampereen Oopperan kuoron kliimaksiin, jossa kuorolaiset täyttävät veisuullaan Tampere-talon Ison salin viimeistä nurkkaa myöten.
Tampereen Oopperan Viimeiset kiusaukset on kunnianosoitus juurevalle virsi- ja veisuutraditiolle Suomenniemellä.
Loikaksen lavasteet antavat puitteet niin niukalle Paavo Ruotsalaisen ja Riitan Vuorisen torpalle, Koskenniemelle kuin Aholansaarelle. Kun ollaan suurella kirkolla, näyttämöllä on vapauttavaa avaruutta, raikasta ilmaa ja voimaannuttavaa valoa.
Loikaksen oivallukset lavasteiden muodoista ja väreistä ovat suoranaisia nerouden välähdyksiä.
Kun kuvataan ihmisen henkistä todellisuutta – joko hänen autuaallisuuttaan tai vastaavasti painajaismaista levottomuuttaan – tunnesgaalan on kosketettava kaikkia aisteja. Teivainen tuo valo- ja videoratkaisuillaan kirkkautta elämän huippuhetkiin ja tummuutta syövereihin.
Lavastus on yksi koskettavimmista, mitä olen milloinkaan nähnyt.
Tiina Valkama vahvistaa kokonaisnäyttämökuvaa pukusuunnittelullaan. Todellisuus piilee harmaan ja mustan rajattomassa sävyrikkaudessa.
Juuri libreton monipolvisuus edellyttää, että lavastaja, puku-, valo- ja videosuunnittelija auttavat katsojaa ja kuulijaa hahmottamaan ajan ja paikan sekä olotilan.
Koko ensi-illan etenemisen ajan huomaan tutkivani Mikko Koukin ohjaustyötä. Vaikka mies on konkariohjaaja, hän ei ole ollut aikaisemmin missään tekemisissä Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan kanssa. Hän ei ole nähnyt muiden ohjauksia, eikä ole perehtynyt tallenteisiin. Koukin puhdas pöytä ruokkii uteliaisuuttani: mitä hän tuo siihen tarjolle.
Kouki on antautunut libreton ja musiikin maailmaan kuin lastu kevätpuron solisevaan virtaan. Hän on kääntänyt viimeisetkin kivet löytääkseen ja ottaakseen haltuunsa libretistin ja säveltäjän aivoitukset.
50-vuotias Viimeiset kiusaukset säilyttää Koukin ohjauksessa konstailemattomasti sanomansa ja sisältönsä. Hänellä on maltti säilyttää Ukko-Paavon elinajan kansa- ja yhteiskunnallinen ilmapiiri sekä kansan syvistä riveistä nousseen saarnamiehen rukiisuus. Koukin ratkaisuissa Jumala on Jumala, kiusaus on kiusaus ja armo on armo. Hengellisyys on hengellisyyttä. Uskonnollisuus on uskonnollisuutta.
Tampere-talon Ison salin näyttämö kaikella Viimeiset kiusaukset -kattauksellaan lukitsee oopperavieraan katseen.
Tuotanto toimii taatusti Olavinlinnan spektaakkelimaisellakin estradilla Savonlinnan Oopperajuhlilla tulevana suvena.
Basso Mika Kares on raamikas mies, jonka luontainen karisma tekee jo hänen esittämästään Paavo Ruotsalaisen roolista ainutlaatuisen. Kareksen roolityöskentely vakuuttaa hänen olevan Raamattunsa taitava. Hän sisäistää henkisen ahdistuksen salpaavan voiman tuoden sen näkyväksi. Kylähulluus ja Löyhkä-nimittely ovat taitolajeja kantaa, ja ne Kares selvittää rehdisti. Petäjävapriikin korkeakoulun käynyt Ruotsalainen on aviomiehenä kova, minkä Kares tuo säästelemättä konkreettiseksi.
Sopraano Silja Aalto antaa Riitalle, Paavon ensimmäiselle vaimolle, arjen muokkaamat kasvot ja olevaisuuden. Hänen heleä ja puhdas sopraanonsa solisee uskollisen puolison ja rakastavan äidin tunteiden valtameren tyyneydessä ja myrskyissä.
Viimeiset kiusaukset ei tarjoa Ukko-Paavolle eikä Riitalle maailman oopperakirjallisuuteen päätyneitä henkeä salpaavia aarioita. Pääroolien laulajat ovat sen sijaan paljon vartijoina siinä, että molempien hahmojen ajatuksenjuoksu kirkastuu kuulijalle ja katsojalle. Tehtävä ei ole helppo.
Yhteiskunnassamme sakset leikkaavat pelottavasti siellä ja täällä. Tampereen Oopperan Viimeiset kiusaukset -oopperan ensi-illassa lisäsin arvostuskertoimiani Tampere Filharmoniaa kohtaan. Monen muun kaupungin orkesterit ovat olleet juustohöylien ja paperisaksien tylyttäminä. Tampereella on korkeatasoinen sinfoniaorkesteri. Se on korvaamaton voimavara paikalliselle oopperatalolle, joka juhlii ensi kautena 80-vuotista taivaltaan.
Kapellimestari Ville Matvejeff loihtii Tampere Filharmonian muusikoista taivaallisen voiman, joka energisoi paikalla olijat täysin. Kokkosen sävellysperintö elää ja voimaannuttaa.
”Voimaasi tahdon julistaa ja kiittää armoasi, niin että lastenlapset saa myös nähdä kunniasi.” Näin Ukko-Paavon virren sanat kaikuivat kuin muinoin körttiseuroissa lapsuuskodissani Ylä-Savossa. Körttiläisyys on saanut koskettaa, ja sen henki seuraa minua koko elämäni ajan. Siksi myös Viimeiset kiusaukset -ooppera löytää tiensä sydämeeni, kun se on tehty asiakokonaisuutta arvostavasti.
