Uusi alku Alkkulassa tulipalon jälkeen – Viilatehtaalla käytiin pippuriset väännöt

Viialan viilatehtaan historia ulottuu aina viime vuosisadan alkuun, kun Erik Estlander perusti vuonna 1901 Jumusen rantaan tehtaan, jonka tuotteita tarvittiin Suomen suuriruhtinaskunnassa sekä myös samaa valtiota tuolloin olleen Venäjän puolella.

Wiiala Filfabrik vaihtoi nimeään Viialan Viilatehdas Oy:ksi vuonna 1919, mutta lupaava kehitys tyssäsi runsaat kaksi vuotta myöhemmin, kun tulipalo tuhosi tehtaan.

Uusi tehdas kohosi uuteen paikkaan kuitenkin vuonna 1922, kun viilatehdas uusittuine koneineen aloitti toimintansa Alkkulassa, nykyisten Vakkistentien ja Viilatehtaankadun välissä.

Vuosikymmenten saatossa tehtaan bravuureita olivat tavalliset viilat sekä myöhemmin myös moottorisahaviilat. Oheistuotteista kuuluisin oli Marja-Maija-marjanpoimuri, mutta tuotannossa oli myös lumikolia ja vatupasseja.

Jotain viilatehtaan sinnikkyydestä kertoo sekin, että se kesti paikkakunnalle tulleen kilpailun. Sekä Viilateollisuus Oy että Nirhan viilatehdas päätyivät lopulta paikkakunnan ensimmäisen viilanvalmistajan omistukseen.

Vaivihkaa laajentunut tehdas

Pertti Myllymäki työskenteli viilatehtaalla 1980-luvun taitteessa konepajan työnjohtajana. Työntekijöitä oli tuolloin toistasataa.

Myllymäki kiertää tehdasaluetta ja luettelee kunkin rakennuksen tarkoituksen: viilavarasto, karkaisu, viilanhakkaamo, konepaja… Leimallista oli, että viiloja tehdessä meteli äityi kovaksi.

Vuosikymmenten kuluessa tehdas laajeni. Itse töitä tehdessä asiaa ei välttämättä huomannut.

– Aika iso kompleksihan tämä on loppujen lopuksi ollut, Myllymäki sanoo katsellessaan ympärilleen ja luetellessaan mitä kaikkea maisemassa on muuttunut.

Poliittiset väännöt

Vaikka viilatehdas olikin pienempi verrattuna vaneri- ja nahkatehtaisiin, sen merkitys korostui, kun juuri viilatehtaan palkkalistoilla oli useita paikallispoliitikkoja. Viialassa on kiertänyt sanonta, jonka mukaan viilatehtaan vessassa päätettiin paikkakunnan tärkeät asiat. Jyrkästi poliittisesti jakautuneen tunnelman muistaa Myllymäkikin.

Teollisuuskeskittymästä oli työllistämisen lisäksi sekin hyöty, että kalliita koneita pyörittäneet tehtaat pystyivät joustavasti auttamaan toisiaan asioissa, joissa apu olisi muuten ollut kallista tai vaikeasti löydettävää.

Pisimpään viilatehtaan omisti Rautakonttori Oy, joka lopulta myi sen Sandvik Oy:lle. Se kuitenkin siirsi tehtaan tuotannon vuonna 1996 Portugaliin ja niin hiljeni viilanhakkaus Viialassa.

Museohanke ei toteutunut

Vetovastuun kiinteistöstä otti Leo Tammi, joka näki vanhassa tehtaassa mahdollisuuden laajentaa Airfil-yrityksensä toimintaa. Suodatinvalmistaja siirsi tuotantonsa vanhoihin tehdasrakennuksiin siihen saakka, kunnes se löysi uudenaikaisemmat toimitilat Toijalan puolelta.

– Meillä oli täällä tuotantoa seitsemän vuotta. Sen jälkeen tämä on ollut enimmäkseen raaka-ainevarastona, Tammi kertoo.

Sittemmin Tammi on vuokrannut tehtaan osia muillekin. Tällä hetkellä tiloissa toimii moottoripyöräkerho sekä koirien tanssisali. Tammi sanoo vuokraustoimintaa haittaavan, että tehdasrakennuksista vanhimmat soveltuvat vuokrakäyttöön sokkeloisuutensa takia huonosti.

Sen sijaan Viialan museota ei viilatehtaan kiinteistöön lopultakaan saatu, vaikka asian parissa puuhasteltin vuonna 2014. Viilavaraston toisesta kerroksesta oli katsottu alustavasti jo museolle tilatkin, mutta myöhemmin esille nousi myös muita paikkavaihtoehtoja eikä Tammen mukaan asiasta ole oltu yhteydessä enää tämän jälkeen.

Sikäli museon paikka olisi ollut osuva, että museon kokoelmissa on nimenomaan paljon viilatehtaalta peräisin olevaa esineistöä.

Konttori tyhjillään

Tammi on halunnut pitää rakennukset hyvässä kunnossa. Heti muutettuaan uusittiin erityisesti kattoja ja ulkoseiniä. Myöhemmin kiinteistöön on kytketty myös maalämpö.

Oma lukunsa on näyttävä konttorirakennus, joka on tällä hetkellä tyhjillään. Vaikka sinne on asennettu ilmalämpöpumput, ovat talvikauden käyttökustannukset asunnoksi remontoidussa rakennuksessa suuret. Paksut seinät vaativat paljon lämpöä sähkölämmitteisessä talossa.

Myllymäen aikana konttorissa pitivät majaansa konttorityöntekijöiden lisäksi suunnittelijat, myyntimiehet sekä toimitusjohtaja Lauri Laitasalo.

– Isäni Lauri toimi Viilatehtaan konttoripäällikkönä 1956-1964 ja toimitusjohtajana vuodesta 1964 suunnilleen 1990-luvun puoliväliin, muistelee Pekka Laitasalo.

Itsekin viilatehtaalla töissä ollut Pekka Laitasalo ei muista, että politiikka olisi tullut kotiin saakka, mutta 1970-luvun lakkoherkkien vuosien hän muistaa painaneen isäänsä.

Toimitusjohtaja Laitasalon työnkuvaan kuului etenkin ulkomaiden kontaktien hoitaminen. Valtaosa tuotannosta meni vientiin, ja niinpä kontakteista piti pitää huolta esimerkiksi Englantiin, Saksaan, USA:han ja Brasiliaan. Viialaan tulleet kansainväliset vieraat majoitettiin usein Laitasalojen omaan kotiin.

Vaikeakäyttöiset koneet

Historiasta on perillä Tammikin. Tien toisella puolella asunut Tuure Siivonen kävi muistelemassa, kuinka oli aikoinaan nuorena poikana tehnyt lapiohommina isänsä Einon kanssa tehtaan piipun perustukset. Maaperää ei sen kummemmin tutkittu, luotettiin siihen että kovalta tuntunut mäki kestää.

Ja hyvinhän se on kestänyt. Piippu onkin ollut vuosikymmenet kylmillään, ja sitä on turvallisuussyistä madallettu pariin otteeseen. Lisäksi sitä on huollettu sisältäpäin. Tammi kertoo aina toisinaan ihailevansa, kuinka piippu auringonpaisteessa menee hieman kaarelle ja vetäytyy takaisin suoraksi taas jäähdyttyään.

Mutta jos on piippu ja muutkin viilatehtaan kiinteistöt enimmäkseen käytössä ja kunnossa, ei maailmalle lähetettyjen viilatehtaan koneiden kanssa käynyt yhtä hyvin. Vielä Airfilin toimiessa Viialassa, se sai yhteydenoton Italiasta. Koneet olivat nyt siellä, mutta kukaan ei osannut käyttää niitä. Viialasta toimitettiin tehtaalla toimineen insinöörin yhteystiedot ensiavuksi.

Koiratanssia ja koulutusta

Viilatehtaan tilat toimivat etupäässä siis varastoina, mutta eloa paikkaan tuo yhdestä hallin kulmasta rajattu koirien tanssisali.

Outi Tastula ja Salla Haavisto pyörittävät viilatehtaalla koiratoimintaa laajalla skaalalla.

Koiratanssikisojen lisäksi hallilla on ollut myös näyttelykoulutusta, arkitottelevaisuuskoulutusta, pentukursseja, temppukursseja, koreografiapäiviä, metsästysjäljestystä sekä rally-toko -koulutusta.

– Meillä on hallilla myös mahdollisuus koirien oman juhlan tai hauskan tekemisen järjestämiseen. Olemme pitäneet synttäreitä, joissa koirille on ollut esimerkiksi pallomeri ja namimattoja, esittelee Tastula, joka Haaviston lailla toimii koiratanssin kouluttajana ja ylituomarina.