Akaan Seutu julkaisi maaliskuussa kirjoituksen, jossa Viialassa syntynyt ja siellä edelleen asuva Liisa Viitanen muisteli isänsä kuolemaa talvisodan alkumetreillä. Kirjoituksessa käytiin myös läpi Viitasen ja hänen äitinsä elämää sota-aikana ja sen jälkeen Viialan työväentalon yläkerrassa ja muualla Viialassa.
– Vuoden 1949 keväällä aloimme rakentamaan omaa taloa vaarini lahjoittamalle tontille Alkkulaan. Pääsimme muuttamaan jouluksi, ja se oli elämäni hienointa aikaa! Syksyllä olin aloittanut oppikoulun Toijalassa, ja taas tuli uusia ystäviä elämääni, Viitanen kirjoitti.
Päätimme kysyä Viitaselta, mitä tapahtui seuraavien 70 vuoden aikana. Haastattelu tehtiin vallitsevien olosuhteiden vuoksi puhelimessa.
Puoliorpo sai alennusta lukukausimaksusta
Ovet oppikouluun Toijalaan olivat syksyllä 1949 auenneet pääsykokeiden kautta. Ensimmäisenä päivänä käytiin kokeissa ja toisena päivänä kuulemassa, ketkä tulivat valituiksi.
– Oppikouluun oli niin kova ryntäys, että jouduttiin perustamaan kolme ensimmäistä luokkaa, Viitanen kertoo.
A-luokalla olivat kaikki, jotka asuivat Toijalassa. B:llä ja C:llä olivat muualta Akaasta ja ympäristökunnista tulleet oppilaat.
– Kalvolasta, Lempäälästä, ja Viialasta ja Urjalasta, Viitanen luettelee.
Hän itse tuli kouluun päivittäin junalla.
– Viialasta lähti juna puoli yhdeksän. Yhteinen aamuhartaus oli kello yhdeksän, ja joskus me myöhästyimme, vaikka tulimme juoksujalkaa. Iittalasta tulevat eivät ehtineet ollenkaan.
Turun rata kulki vielä tuolloin reittiä, josta nyt on jäljellä vanha ratapohja ja Holkerintien linjaus.
– Siitähän se meni halki Toijalan, Lastumäen ja vanhan hautausmaan välistä. Siinä oli ylikäytävä, kun mentiin torilta koululle päin.
Koulussa oli hyppytunteja, ja muun muassa niitä varten muualla kuin Toijalassa asuvilla piti olla koulukortteeri.
– Perheet ottivat vastaan pientä maksua vastaan, ja sinne kokoonnuttiin eri aikoina. Ensin meitä oli kirkon tykönä kolme tuttua tyttöä vanhalla rouvalla vanhan seurakuntatalon pihassa. Pari kolme vuotta oltiin Haaralan talossa vanhan Turun-radan varressa, Viitanen kertoo.
Koulu oli yksityinen ja siellä oli lukukausimaksut. Myös kaikki kirjat ja tarvikkeet piti hankkia itse.
– Minä pääsin puolivapaaksi oppilaaksi, kun olin puoliorpo. Maksoin puolet lukukausimaksusta. Jotkut saivat sisaralennusta, mutta oli se rahallisesti aika rankkaakin koulunkäyntiä.
Lähes kymmenen tunnin koulupäivät
Koulua käytiin myös lauantaisin, ja vaikka Viiala oli lähellä, päivät olivat pitkiä, sillä juna takaisin lähti vasta viideltä. Liisa Viitanen oli kotona puoli kuudelta.
– Kiinanmuurilla Toijalassa seisoi parin vaunun pötkö, ja me ihmettelimme, miksei se voi lähteä aiemmin. Sitä anottiin monta vuotta, että juna lähtisi vähän aikaisemmin Toijalasta.
Koulukortteeri olikin hyvä paikka käydä myös tekemässä koulutehtäviä ja syömässä omia eväitä.
– Koululla ei ollut minkäänlaista ruokatouhua eikä edes paikkaa, missä syödä eväitä. Toijalalaiset saivat käydä kotona.
Osa luokan muualla asuvista pojista oli sitä mieltä, että he eivät ala hommaamaan koulukortteeria vaan kuluttavat aikansa jossain muualla.
– Kun opettaja kysyi kaikilta koulukortteerin osoitetta, pojat keksivät Allan Koivula tai Allan Kuusela -nimisiä paikkoja. Siihenkin aikaan oli tällaista, vaikka muuten oltiin siivoja.
Koulukiusaamista oli Viitasen mukaan yllättävän vähän.
– Tietysti siinä oli se, että tämä oli hintava yksityiskoulu, ja vanhemmat ajattelivat, että ollaan kunnolla.
Viitanen kävi Toijalassa viisivuotisen keskikoulun. Luokat olivat suuria.
– 5B:llä oli nelisenkymmentä oppilasta, eikä alle 35:n ollut koskaan. C-luokkaa ei tullut enää kolmannelle, koska ei tarvittu enää rinnakkaisluokkaa, mutta A ja B kulkivat viidenteen asti.
Rippikoulu oli tuohon aikaan tapana käydä koulussa, joten vaikka Viitanen asui Viialassa, hän pääsi ripille Akaan kirkossa Toijalassa toukokuussa 1952.
– Jäimme keväällä -52 lauantai-iltapäivisin rippikouluun. Rippipappina oli uskonnonopettaja Eemeli Helasvaara, joka oli pappi koulutukseltaan. Rippikoulu ei kestänyt montakaan viikkoa.
Välimäen kuppilassa oli kaikenlaista kansaa
Toijala on muuttunut valtavasti sitten Liisa Viitasen kouluvuosien.
– Kun marssittiin koululle torin kautta, joskus tie oli kurainen väylä asemalta Huuskan talolle. Aamulla kengät kuraantuivat, kun ei asfalteista ollut tietoakaan.
Torin ympäristössä ei ole silloisista taloista montakaan jäljellä.
– Kinnarin pukimon alakerrassa oli paperikauppa, joka oli niin matalalla kivijalassa, että sitä sanottiin Manalaksi. Reino Lehväslaihon äiti piti sitä. Se oli Manalan rouva. Me käytiin ostamassa sieltä kyniä ja kumeja ja halpaa paperitavaraa, kun se oli halvempi kuin kirjakauppa.
Rahaa ei paljoa ollut.
– Muutaman markka oli, jos jotain piti Toijalasta koulun jälkeen ostaa.
Välillä poikettiin Välimäen kuppilaan kuluttamaan aikaa ennen junan lähtöä.
– Välimäen suuri talo oli siinä Apteekin ja Huuskan talon välissä. Alakerrassa oli Välimäen kahvila. Pääsimme sinne ja saimme istua vähän aikaa, kun ostimme limsaa. Eihän se ollut mikään miellyttävä kuppila, siellä oli kaikenlaista kansaa, Viitanen kertoo.
Jos on Toijala muuttunut Viitasen kouluajoista, on Viialakin. Keskustassa oli paljon rakennuksia, joita ei enää ole. Autoja ei Viialassa ollut juuri kellään. Joskus talvella pääsi kouluun lähtiessä asemalle koulukaverin perheen reen kyydissä, mutta useimmiten mentiin potkukelkalla ja polkupyörällä.
Viiala oli tuolloin vilkas tehdaspaikkakunta, jolla oli monta suurta tehdasta kuten vaneri- ja nahkatehtaat ja kaksi viilatehdasta. Mennyt on mennyttä.
– Nehän loppui kaikki. Tämä rupesi olemaan vähän entinen kylä, valitettavasti.
Liisa Viitanen kertoo saaneensa monet kerrat selittää Akaan nimeä nykyviialalaisille.
– Toijala oli vaan kylä keskellä Akaata. Viiala on otettu Akaasta ja Lempäälästä ja Vesilahdesta. Kyllä Akaa on ikivanha pitäjä.
Yli 20 vuoden työurat sekä tehtaalla että kunnassa
Keväällä 1954 Liisa Viitasella tuli viisi luokkaa keskikoulua täyteen, ja hän pyrki ja pääsi Lempäälän kotiteollisuuskouluun. Koulumatkavälineenä oli jälleen juna.
– Olin kova tekemään käsitöitä, ja ajatus oli, että olisin suuntautunut käsityönopettajaksi. Kävin yhden vuoden kotiteollisuuskoulua, mutta olisi pitänyt mennä vielä viideksi vuodeksi erikoistumaan käsityönopettajaksi, ja minä luovuin koko ajatuksesta. Äidilleni olisi ollut kallista kouluttaa minua, vaikka sain sotaorpoudeltani vähän rahaakin.
Lempäälän kouluvuoden jälkeen vuonna 1955 Viitanen pääsi Viiala Oy:n konttoriharjoittelijaksi.
– Olin siellä eri paikoissa konttorihommissa kaiken kaikkiaan 23 vuotta. Sitten jouduin työttömäksi 1979, kun entisen Viiala Oy:n, silloisen Schaumanin lastulevytehdas lopetettiin. Sieltä sai moni lopputilin.
Viitanen oli vähän aikaa työttömänä ja ”ramppasi Toijalassa toimistoissa”.
– Sitten Viialan kuntaan otettiin työttömiä väliaikaisesti töihin, ja pääsin 1980 alussa kunnantoimistoon. Olin siellä kaikilla muilla paitsi sosiaalipuolella. Tuurailin äitiyslomalaisia ja muita.
Seuraavaksi Viitanen pääsi kunnan töihin koululle.
– Olin 14 vuotta ensin ylä- ja sitten ala-asteen kansliassa. Silloin tuli kouluelämäkin tutuksi, ja esimiehinä olivat yläasteen ja lukion rehtorit Pälvimaa ja Myllylä. Sitten pääsin kunnantoimistoon vakituiseksi työväenopiston kansliaan. Vuonna 2000 jäin eläkkeelle.
Puolison kuolema päätti pitkän avioliiton
Viiala Oy:llä työskennellessään Liisa, tuolloin vielä sukunimeltään Kilpinen, tapasi vesilahtelaisen Eino Viitasen, joka oli tullut Viialaan Loimun puusepänverstaalle töihin. Nuori pari meni naimisiin vuonna 1956.
– Kirkkoherra Matti Koskela vihki meidät Viialan kirkossa 3. marraskuuta 1956, ja häät vietettiin Yhteistalon juhlasalissa. Siitä alkoi meitin elämämme. Yli 50 vuotta kesti avioliittoa, josta loput 10 vuotta Eino oli melkein vallan pyörätuolissa ja vanhainkodissa.
Eino sai vuonna 2000 aivohalvauksen ja joutui pyörätuoliin. Hänen kuolemastaan tuli huhtikuun alussa 11 vuotta.
– Täällä suuressa talossa minä olen asunut siitä asti, ja täällä yritän asua niin pitkään kuin jaksan olla, Liisa Viitanen kertoo.
Siivooja käy kerran kuussa, ja pihamaan hoitaa kiinteistöpalvelu.
– Kun tämä talo ostettiin 1997, ajoin ruohoa paljonkin, mutta enää sitä ei jaksa. Kun mies oli vielä viimeksi kotilomilla, pidettiin kultahäät 2006 täällä kotona.
Myös Einon syntymäpäiviä vietettiin hänen kahden sisarensa kanssa Viitasilla, koska tilaa oli hyvin. Liisa Viitanen on tavannut kotonaan myös vanhoja koulukavereita.
– Pidimme viiden vuoden välein luokkakokouksia, ja kerran 2000-luvulla oltiin minun luonakin. Siihen kokoukseen tuli vielä 17 ihmistä.
Sen jälkeen on moni lähtenyt.
– Tiuran Seppo kuoli viimeksi näistä, jotka olivat viisi vuotta minun koulukavereitani, Viitanen muistelee.
Hänen lähiomaisensa on Lempäälässä asuva isän puolen serkku, sillä läheisempää sukua ei ole.
– Meille ei tullut yhtään lapsia. Sillä lailla olen yksinäinen, ja minulla on kauhean pieni sukukin varsinkin äidin puolelta. Sukulaisten ja tuttavien lapsista saatiin kolme kummilasta, Liisa Viitanen iloitsee.
Nuorin kummilapsi täyttää pian 40.
Esi-isä teki Kinnarissa yli 20 lasta
Suvun pieni koko ei ole ollut este sen vaiheiden selvittämiselle. Liisa Viitanen innostui sukututkimuksesta ollessaan työväenopiston kansliassa töissä. Silloin Viialassa alkoi sukututkimuskurssi, jolle Viitanenkin meni.
– Kovasti tutkittiin ja käytiin kirkonkirjoja läpi. Olen selvittänyt opettajan avulla, että isälläni ja äidilläni on Sotkian Kinnarin tilalta kotoisin oleva 1700-luvulla syntynyt esi-isä. Kinnarin talohan on edelleen olemassa, mutta vanha esi-isäni oli myynyt talon perheelle, joka tuli Hattulasta.
Nykyiset Kinnarit ottivat Viitasen mukaan Kinnarin nimen mutta eivät ole sukua hänelle. Juuria riittää silti Jalanti-järven molemmin puolin.
– Gabriel Heikinpoika, esi-isäni, oli oikein lapsia tekevä. Hän meni neljä kertaa naimisiin, ja lapsia oli yli 20 neljältä vaimolta. Minun esiäitini on Toivettulasta, yksi vaimoista oli Parikan tytär ja yksi Kuhavuorelta, Liisa Viitanen luettelee.
Hän on sittemmin jättänyt sukututkimuksen, koska papereita on mukaansa kaapeissa jo vähän liikaakin. Kankeat hyppyset ovat vähentäneet myös käsityöharrastusta, mutta elokuviin Viitanen tuntee yhä vetoa.
– Monet tuttavat ihmettelevät, kun katson kaikki vanhat suomifilmit telkkarista. Viialassa esitettiin elokuvia Kirkkokadun varrella suojeluskunnan talossa, ja mehän oltiin siellä äidin kanssa. Esimerkiksi Tarzan-kuvat olivat kakarana niin jänniä! Sunnuntai-iltaisin mentiin usein elokuviin.
Liisa Viitanen täytti 12. huhtikuuta 83 vuotta. Facebookiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan hän ei ole kertomansa mukaan lähtenyt, mutta pankki- ja sairaala-asiat Viitanen hoitaa sujuvasti netissä.
Lue Liisa Viitasen lapsuusmuistelot täältä: ”Minkähänlaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin saanut pitää isäni kauemmin?” – Viialalainen Liisa Viitanen jäi äitinsä kanssa kahden heti talvisodan alussa
