Olen talvisodan orpo Akaan Viialasta. Isäni Viljo Evert Kilpinen oli syntynyt Lempäälässä vuonna 1906, ja hän kaatui 23.12.1939 Summassa. Äitini Helmi Hatt syntyi Akaassa vuonna 1910 ja kuoli vuonna 1994.
Vanhempani avioituivat 1934, jolloin isäni muutti Viialaan. He saivat työpaikan työväentalon vahtimestareina ja samalla asunnon työväentalon yläkerrasta. Sinne, heidän kotiinsa minä synnyin huhtikuussa 1937. Harva kai tietää synnyinpaikkansa, mutta työväentalo seisoo vieläkin keskellä Viialaa.
Yhteiseloa ei kauan kestänyt. Alkoi levoton aika. Miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa 1939. En tiedä tarkkaan, kuinka monta kertaa isä pääsi käymään kotona.
Sitten, 30.11.1939 alkoi se kaikkein pahin – talvisota, jonne isänikin joutui lähtemään. Lähtönsä jälkeen hän ei enää tullut kotiin. Isäni kaatui jouluaaton aattona. Hänen ruumiinsa jäi Summaan, ja hänet siunattiin kentälle jääneenä alkuvuodesta 1940. Viialan sankarihaudalla on hänen muistolaattansa.
Saatuamme suruviestin joulun jälkeen elämämme oli tietysti hyvin surullista ja epävarmaa. Äitini jatkoi työtään vahtimestarina. Kodissamme asui myös ottotyttö Aune ja usein myös äitini sisar, josta oli tukea ja turvaa äidilleni. Minähän olin silloin vasta noin 3-vuotias.
Alkuvuodesta 1940 äidilleni tuli erilaisia tietoja isän kuolemasta. Kuka tiesi varmasti sitä ja kuka oli nähnyt tätä. Äitini kärsi kuulla tällaista huhupuhetta. Isäni veli lohdutti äitiäni ja sanoi, että hän uskoo Viljon varmasti kuolleen, sillä siitä melskeestä, jota on kutsuttu Summan ”hölmön tölmäykseksi” ei monikaan selvinnyt. Setääni ja hänen toveriaan ei tilanteen vaarallisuuteen vedoten päästetty hakemaan ruumiita hyökkäyksen jälkeen.
Asumisemme suuressa työväentalossa jatkui. Jatkosodan alettua talon muu toiminta väheni, mutta sille tuli muuta käyttöä. Helmikuussa 1940 siitä tuli majoituspaikka sotilaille, ja sitä kesti koko kevään. Tämän vuoksi keskellä kylää olevaa taloa alettiin valvoa. Kerrankin pimeällä tultiin varoittamaan kotiimme, että kamarin ikkunasta näkyy valopilkkuja. Ei auttanut muu: äiti laittoi viltin ikkunan eteen suojaksi. Tämä oli huvittanut perheen naisväkeä, vaikka eihän vara venettä kaada, kuten sanotaan.
Talvisodan jatkuessa tuli myös hälytyksiä, vaikka ei paikkakunnalla onneksi kai mitään pahempaa sattunut. Kerran hälytyksen tullessa ei äitini heti reagoinut turvaan lähtemiseen, joten eräs sotilas alakerrasta tuli varmistamaan, olemmeko lähteneet suojaan naapuritalo Karpin suureen maakellariin. Ei aikaakaan, kun sotapoika oli kaapannut minut syliinsä lakanaan peitettynä, ja ei kun menoksi suojaan ja äiti perässä.
Äitini muisteli usein, kuinka turvallista oli asua suuressa talossa, kun alakerrassa oli muitakin. Äidilläni oli myös kulkulupa taloon, koska vahtimestarin asuntoon kuljettiin päärapun kautta. Yhtenä iltana tulimme kotiin, ja vartiosotilas pyysi äitiä näyttämään lupaa. Äiti ei kai kurillaan heti suostunut tähän vaan tokaisi, että ei kai kotiinsa menoon lupaa tarvita. Tämän kuuli sotilaan esimies ja huusi tälle, että tulija on vahtimestari tyttärensä kanssa, päästä sisälle! Tällaista vähän huvittavaakin sattui joskus.
Lapsuuteni alkuvuodet keskittyivät suuren työväentalon ja sen ympärillä olevien naapuritalojen elämään ja asukkaisiin. Äitini sedällä Halmeella käytiin saunassa. Halmeen nuorimmat lapset Aino ja Alpo järjestivät meille lapsille toimintaa, jopa koulua. Opin varmaan Alpon (Piipon) koulussa jo lukemaankin. Naapurissa asuivat myös ihanat Saarisen tädit, joiden luokse juoksin usein kylään.
Minulla oli lapsena paljon kavereita naapurissa. Leikimme sisällä asuntomme vieressä niin sanotussa painisalissa, jossa minulla oli melkein seisova leikki. Talon pihassa pelasimme pallopelejä kai joskus vähän luvattakin, koska äiti varoitteli talon ikkunoista.
Kesäkuussa 1943 talo joutui jälleen sotilasmajoitukseen lokakuuhun saakka, ja loppuvuoden se toimi kulkutautisairaalana. Paikkakunnalle oli nimittäin puhjennut kurkkumätäepidemia. Tästä ajasta muistan, kuinka menin salaa katsomaan naapurin Ainoa, vaikka se oli kiellettyä.
Kesällä 1944 talossa oli siirtoväen majoitusta, ja äitini vahtimestarin työ päättyi. Talon toiminta virkistyi, ja työtehtäviin tarvittiin uutta voimaa. Me muutimme naapuritaloon Nymanille vuokralle. Syyskuun lopulla aloitin koulun Rasilla. Sinne lähdimme monet jo ennestään tutut lapset, josko koulutkin jatkuisivat ilman sodan pelkoa.
Vuoden kuluttua muutimme keskustasta Haihunkosken lähelle. Äitini oli koulussa keittäjänä ja teki ompelutöitä. Hän oli käynyt sotaleskille suunnatun ompelukurssin Tampereella.
Kouluajasta muistan varsinkin terveyssisaren käynnit koululla. Siihen aikaan rokotettiin lapsia aika usein, koska monia rokkoja ja hinkuyskää oli liikkeellä. Myöhemmin myös calmet-rokotukset alkoivat.
Vuoden 1949 keväällä aloimme rakentamaan omaa taloa vaarini lahjoittamalle tontille Alkkulaan. Pääsimme muuttamaan jouluksi, ja se oli elämäni hienointa aikaa! Syksyllä olin aloittanut oppikoulun Toijalassa, ja taas tuli uusia ystäviä elämääni.
Äitini oli hyvin tarmokas toimissaan. Hän piti yhteyttä toisiin sotaleskiin ja oli perustamassa sodan jälkeen Kaatuneitten omaisten yhdistystä Viialaan. Lesket kokoontuivat yleensä toistensa kodeissa keskustellen yhteisistä asioista ja saaden samalla vertaistukea toisiltaan. Minulla oli paikkakunnalla tukena ja turvana myös isovanhempani ja eno sekä tätini, jotka asuivat Valkeakoskella.
Vaikka olen saanut elää jokseenkin hyvän ja onnellisen lapsuuden tarmokkaan ja hyvän äidin kanssa, ei ole kai kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut, minkähänlaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin saanut pitää isäni kauemmin. Isän ikävä ei helpota. Se on myös kirjan nimi, jonka olen saanut omalta kummitytöltäni lahjaksi.
Liisa Viitanen, 82
Viiala
Lue täältä Liisa Viitasen haastattelu: Viialan tehtaat ja koulut tulivat Liisa Viitaselle tutuksi vuosikymmenten työuralla – Sitä ennen käytiin Toijalassa koulussa ja kortteerissa
