Sauna on syntisen suomalaisen miehen kirkko. Kuka tämän määritelmän on sanonutkin, hän on sanonut totuuden.
Olen kokenut tuon saman omakohtaisesti näinä vuosikymmeninäni, joina olen saanut kokea ja nähdä yhtä ja toista. Minulle saunominen on aina pyhä toimitus, aina lämmityksestä ja veden kannosta viimeiseen huuhteluun asti.
Kun saunon yksin, makaan lauteilla pitkin pituuttani. En tunnusta, että se tapahtuu vain laiskuudesta, vaan saan näin myös jaloilleni niitten kaipaamaan nautintoa, koska ne ovat aina kylmissään alle suomalaisen saunalämmön. Lauteilla hellin itseäni sopivia lämpöjä kiukaalta saaden. Arkiset ajatukset ja pakkomielteet saavat lomaa, kun ne nyt eivät häiriköi oloani tässä tunnelmassa.
Kohta perusteellisen peseytymisen jälkeen ovat vuorossa vilvoittelu verannalla ja pulahdus järveen. Kesälämpöisessä vedessä verestän välttävää uimataitoani tai jäittenlähdön aikoihin pulahdellen vai pari sukellusta. Ja sitten taas nousu tasaamaan lämpöä verannalle ennen seuraavia löylyjä. Olen aina varannut saunomiseeni aikaa niin, että uusin nämä löylyttelyt ja järvessä pulikoinnit kolme–neljä kertaa.
Siinä tuuletustauolla saan aistia saunapihani näkymää ja kuulumaa: joskus järveltä kuuluvaa joutsenten laulua, käen kukuntaa juuri vihertämään alkavassa koivikossa ja kevättuulen virkistävän tervehdyksen. Koen tässä tilassa saavani armoitetusti tiedon, että olen nyt kahden Jumalani kanssa. Tunnen Hänet, vaikka Hän ei olekaan melkein minun peilikuvani eli eurooppalaisen valkoisen miehen esikuva, joksi Häntä meidän kirkkomme määrittelee uskomisen helpottamiseksi. Tunnistan hänet, sillä hän on tässä ja nyt. Ja se riittää minulle todistukseksi Hänen läsnäolostaan. Koen tämän hetken pyhitetyksi ja viivyn siinä nöyrästi aistien tätä pyhää tunnelmaa.
Kun vihdoin, auringon jo alkaessa laskea järventakaisen metsän katveeseen, lähden pyyhkeeseen kääriytyneenä mökilleni, tunnen olevani taas fyysisesti ja henkisesti puhdas ja viaton kuin parannuksen tehnyt entinen kylähuora.
Laitan takkatulen palamaan, vaikka sisällä tarkenisi ilmankin. Se on näköaistille aina uutta ja kertoo tulen keksimisestä ja esi-isistämme sen kesyttäjinä. Tämä tieto on geeneissämme.
Kun tuli on syttynyt, teen itselleni kolmekymmentäprosenttisen totin arkiseen juomalasiin. Otan tunnustelevan ryypyn, joka mitätöi sen suomalaisen miehen matkassa roikkuvan alemmuudentunteen, että minähän olen vain lähtöisin sieltä pitkospuitten takaa naavakuusikon poikia, jolla lienee vieläkin käpyjä taskussa. Toinen ryyppy vaikuttaa, että minä olen jo ehkäpä taustani takia rikkaampi elämältäni kuin vain ikänsä nappaskengissä asfalttikatuja kopistelleet urpanistit. Minulle riittää tieto, että olen kelpaava ihminen. En tarvitse sitä monen suomalaisen miehen tarvitsemaa lisäryyppyä, joka antaa pakkomielteisen yllykkeen lähteä vaikkapa etsimään tappelukaveria todistaakseni, ettei minulla ole enää käpyjä taskussa.
Yritän välttää tunnustamasta sitä, että viina on minua vahvempi ja hallitsee mieltäni. Eli että sovintoa hakien menisin vielä rystyset verillä heti huomenna nujakointikumppanini tykö selittämään, että en se ollut minä, vaan se viina, joka kävi käsiksi kelpo ystävään.
Yhdyn siihen mielipiteeseen, että viina on kuin lääke ja oikea määrä oikealla ajalla ovat hyväksi terveydelle. Eli kuten sanottu on: jos viina, sauna ja kova kiroilu eivät auta, niin se on kuolemaksi. Minähän elän vielä.
Toivo Lappeteläinen
