Äiti, Henni ja Hetti ovat lähteneet sairaalaan katsomaan äidin siskoa, joka on saanut pahan tulehduksen, joten hänen on oltava muutama päivä sairaalassa hoidossa. Tytöt ovat ensimmäistä kertaa käymässä sairaalassa ja heitä hiukan jännittää ja ehkä pelottaakin. Äiti on kuitenkin vakuuttanut heille, ettei ole mitään pelättävää. Joka puolella seinillä on käsien desinfiointipisteitä, jotka hämmästyttävät tyttöjä.
”Niitä on sen vuoksi, että jokaisen on desinfioitava kätensä tänne tullessa, ettemme tuo sairaalaan mitään pöpöjä ja pois lähtiessä, ettemme vie kotiin mitään pöpöjä”, kertoo äiti.
”Mitä se desinfiointi on?” tahtoo Henni tietää.
”No sanotaan näin, että tämä aine poistaa kaiken lian meidän käsistämme, jotta emme veisi sitä likaa muille”, koettaa äiti selventää Hennille.
”Ai jaa…Tämä haisee kyllä niin kamalalta, etteivät pöpöt taatusti tykkää tästä hajusta”, toteaa Hetti.
Hymyillen äiti ohjaa tytöt hissiin, joka yllättäen puhuu kertoen kerroksen numeron.
”Kyllä tämä on kummallinen paikka, kun käsiä tesiloidaan ja hissitkin puhuu”, Hetti mutisee itsekseen.
Tytöt ja äiti astuvat huoneeseen numero 3 ja keskimmäisessä pedissä huilailee äidin sisko.
”Hei tytöt! Kiva, kun tulitte kaikki kolme!” hän huudahtaa iloisesti yllättyneenä näkemästään.
”Miten sinä jakselet?” äiti kysyy siskoltaan.
”Hyvinhän minä. Minusta pidetään hyvää huolta. Ruoka on hyvää ja hoitajat kivoja”, sisko vastaa.
Viereisessä pedissä on nuori nainen ja hän on saanut vieraakseen miehensä ja pienen tyttönsä. Tyttö on reipas ja suloinen. Hän on kiivennyt äitinsä kainaloon ja komentaa isäänsä.
”Menehän sinä isä ostamaan minulle mansikkapillimehu ja äitikin ottaa, eikö vain äiti? Minä kyllä hoidan äitiä sillä aikaa. Ja ole huoleti, kyllä minä pärjään.”
”No jos sinäolet tuota mieltä, niin minäpä haen teille pillimehut”, sanoo isä hymyillen ja katsoen ihaillen vaimoaan ja tytärtään. Heti kun isä on poistunut huoneesta tyttö jatkaa höpötystään äidilleen.
”Lopultakin hän lähti. Nyt minä hoidan sinua oikein kunnolla, niin pääset pian kotiin. Mitäs, jos minä äiti laulaisin sinulle?” äiti ei ehdi sanoa yhtään mitään, kun tyttö on jo alkanut laulaa kauniilla äänellään.
”Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni, katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni…”
Kaikki huoneessa olijat hiljenevät kuuntelemaan pienen tytön kaunista ääntä ja laulua. Henni ja Hetti huomaavat äidin silmistä valuvat kyyneleet.
”Miksi sinä äiti itket?” kysyy Henni laulun loputtua.
”Mieleeni tuli, kun itse lauloin tätä omalle äidilleni pienenä. Tuli vain niin lämmin, mutta haikea olo”, vastaa äiti pyyhkien silmäkulmiaan.
Sisko huomaa kaikkien haikeuden ja kysyy tytöiltä tietävätkö he, mistä tietää onko joku oikea prinsessa.
Molemmat pyörittävät päätään tietämättömyyden merkiksi.
”Sadussa, jossa kerrotaan oikeasta prinsessasta tehtiin eräs testi. Sänkyyn laitettiin monta monta patjaa ja niiden alle yksi herne. Jos prinsessa ei ollut oikea prinsessa, niin hän nukkui hyvin patjojen päällä. Sitten kun oikea prinsessa koetti nukkua patjojen päällä, niin hän tunsi sen herneen selässään eikä pysytnyt nukkumaan.”
”Kokeillaan heti kotona ollaanko me Henni oikeita prinsessoja”, innostuu Hetti heti.
”Tuosta tulikin mieleeni, että me taidamme isän kanssa olla jonkinlaisia kuninkaallisia. Nimittäin kauan sitten mökillä emme kumpikaan pystyneet nukkumaan kunnolla. Aamulla, kun nostimme patjaa, niin sieltä vierähti herne lattialle. Minä aloin nauraa ja sanoin isällenne olevani oikea prinsessa. Isänne katsoi minua ja esitteli itsensä prinssiksi. Siksi me kutsumme välillä toisiamme prinssiksi ja prinsessaksi. Oikeasti patja oli vain liian ohut meidän allemme ja sänky tuntui siksi niin kovalta”, äiti innostuu kertomaan.
Pikkutytön isä on tullut takaisin, mutta ilman pillimehuja.
”Voi sinua, etkö sinä osannut kahta pillimehua tuoda”, sanoo tyttö kädet puuskassa sylissään.
”Kulta pieni, kun kahvila olikin kiinni. En voinut ostaa niitä”, sanoo isä selitellen.
”Olisi pitänyt itse mennä hakemaan. No, ollaan sitten ilman. Äidillä on kyllä kova jano, annahan hänelle edes vettä”, tyttö jatkaa isänsä komentelua.
Tytön äiti huomaa Hennin ja Hetin ihmettelevät kasvot, kun tyttö puhuu tuolla tavalla.
”Meidän prinsessa on pikkuvanha, joten siksi hän höpöttää tuolla lailla”, sanoo hän hymyillen.
”Äiti, mitä tarkoittaa pikkuvanha?”, Henni tiedustelee ja äiti vastaa: ”Pikkuvanha tarkoittaa sitä, kun pieni lapsi käyttäytyy ja puhuu kuin aikuinen.”
Hetken vielä rupateltuaan äidin siskon kanssa, äiti ja tytöt lahtevät kotiinpäin. Päästyään ulos sairaalasta, he huomaavat, kuinka kaunis auringonpaiste ulkona on.
”Tuolla sisällä ei huomannut yhtään, että aurinko paistaa”, Henni toteaa ja vetää sisäänsä kesäistä llmaa huokaisten.
Kotipihassa Kisulla, Hiirulaisella ja Pierre Etanalla on keskustelu käynnissä. He keskustelevat säästä ja siitä, voiko Pierren sääennustukseen luottaa.
”Jokainen voi ihan itse päätellä, olenko ollut oikeassa vai väärässä. Minulle riittää, että itse tiedän minkälainen keli milloinkin on”, huokailee Pierre.
”Mutta kun lorussa sanotaan, että jos sinä näytät sarvesi, niin huomenna on pouta – eikö se pidäkään paikkaansa?”, Hiirulainen kysyy epätoivoisena. Pierre Etana vastaa Hiirulaiselle antamatta kuitenkaan selkeätä vastausta.
”Niinhän sitä lorutellaan. Suosittelisin jokaisen kokeilemaan ihan itse ja sitten päättelemään pitikö ennustus paikkansa.”
”Johan olet salaperäinen, Pierre! Mutta tiedätkös itse, mitä sana ”ääneskargoo” tarkoittaa?” heittää Kisu Pierrelle kysymyksen.
”Tiedätköhän itse, mutta se tarkoittaa etana ranskankielellä, silvuplee”, sanoo Pierre puhuen lisää ranskaa.
”Mersii”, vastaa Kisu. Hiirulainen on ollut aivan hiljaa ja pyytääkin nyt kaveruksia puhumaan selvästi, että hänkin ymmärtää.
”Lopettaisitteko nuo puheet sllpuista ja mersuista, kun minä en enää ymmärrä mitään.”
Tyttöjen huoneen ikkuna on auki ja sieltä kuuluu iloista puheensorinaa.
”Toitko niitä herneitä? Hyvä! Laitetaan varmuuden vuoksi kymmenen niitä tänne patjojen alle ja kokeillaan”, kuuluu Hetin ääni sanovan. Hetti kapuaa patjojen päälle ja on nukkuvinaan. Hän kääntää ja vääntää itseään, mutta aina sama lopputulos.
”En minä tunne mitään. Minä en sitten taidakaan olla oikea prinsessa. Kokeile sinä nyt vuorostasi”, pyytää Hetti pettyneenä. Toiveikkaasti Henni käy makuulleen patjoille, mutta hänkään ei tunne mitään.
”Minäkään en ole oikea prinsessa”, Henni sanoo pudottautuen pettymystä täynnä lattialle istumaan Hetin viereen.
”Tunnetaankohan me yhtään oikeata prinsessaa?” miettii Henni.
”Niitä taitaa olla vain saduissa”, vastaa surullinen Hetti.
”Ja höpsis! Minä ainakin tunnen kaksi oikeata prinsessaa!”, Kisu huudahtaa ovelta tytöille. Tytöt katsovat Kisua ihmeissään.
”Kuinka sinä tunnet prinsessoja kun mekään emme tunne! Minkälaisia he ovat”, tyttöjen uteliaisuus on herännyt.
”He ovat sellaisia kauniita pieniä tavallisia tyttöjä. He ovat viisaita ja uteliaita. Molemmilla heillä on iloinen nauru ja he osaavat käyttäytyä kuin prinsessat, jos vain haluavat. He ovat aivan tavallisia tyttöjä, sellaisia arkipäivän prinsessoja. Joko te tunnistitte heidät?” kysyy Kisu, mutta tytöt ovat yhtenä kysymysmerkkinä.
Äiti ja isä ovat tulleet ovelle ja kuunnelleet hetken Kisun kuvausta prinsessoista. Isä haluaa hymyillen auttaa tyttöjä ratkaisussa.
”Minä ja äiti tunnemme myös ne prinsessat. Jokainen pieni tyttö onomalla laillaan arkipäivän prinsessa, mutta te olette meille niitä ainoita oikeita prinsessoja arkena ja pyhinä ihan ilman herneitäkin.”
Tytöt hymyilevät punastuen.
”Hei, Hetti Prinsessa!”
”Hei, Henni Prinsessa!”
Jaana Hänninen
Viimeisimmät kommentit