Yhteisöllisyys, toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen ja eläminen, on kova iskusana. Yhteisöllisyyden nimiin vannotaan paljon. Se on jopa joidenkin kaupunkien vetovoimatekijäksi sanottu olotila.
Yhteiset ponnistukset ovat parhaimmillaan mukavia ja asioita edistäviä. Muisteles vaan joitakin talkoita, joihin olet osallistunut. Usein niistä jää hyvä mieli. Tulostakin syntyy, olipa kysymys siivouksesta, maalauksesta tai perunannostosta.
Yhteisiin asumisjärjestelyihin, kerros- ja rivitaloihin liittyy toisenlainen yhteisöllisyysnäkökulma. Se on yletön kiinnostus toisten elämään ja sen ohjailuun – yleensä selän takana puhumiseen ja neuvomiseen, pahanilkiseen sekoiluun.
Rivi- ja kerrostaloasumiseen liittyy korostetusti pelisäännöt. Hyvin toimivissa yhtiöissä säännöt ovat selvät ja niihin sitoudutaan. Ilman kateutta ja omanedunpyyntöä.
Eräs tuttavani naapurikaupungista kertoi suurin piirtein yksin puhdistaneensa rivitaloyhtiön jalkakäytäväosan talven hiekoista. Humoristista kuuluu ollen se, että salusiinit heiluivat muutamassa huushollissa. Luuttuapua ei näkynyt.
Pelisääntö sinänsä oli selkeä: yhdessä tehdään. Nyt vain toteutus ontui. Asia hoidettiin niin, että seuraavassa kokouksessa sääntö kerrattiin. Fiksut oppivat.
Oman lukunsa ansaitsevat ne yhteisöasujat, jotka katsovat asiakseen levitellä havaintojaan. Oletuksia. Luuloja. Varmana asiana kuitenkin niitä eteenpäin puhutaan.
Ennen vanhaan käräjillä käytettiin termiä vastoin parempaa tietoaan. Kannattaisi miettiä ennen kuin suunsa avaa. Juoruämmien tahtotila tiedetään. Harvoin se hyvä on.
***
Kiekkokisat pyörivät ja hekin, jotka sanovat olevansa ei niin kiinnostuneita, ovat salaa kuitenkin. Slovakia-ottelua lauantaina katsoi 1,6 miljoonaa suomalaista. Hieman hämmästelen halliyleisöä. Kannustusta ei oikein tunnu irtoavan, vaikka tuhansia suomalaisia on paikalla. Luulisi ääntä löytyvän.
Viikolla TV:stä tuli dokumentti vuoden 1995 makeista kisoista, jolloin Suomi voitti maailmanmestaruuden kaatamalla Ruotsin. Melkein tuli kostea silmäkulma, kun Juti selitti niin tampereesti kuin vain voi. Ensin hän luetteli suuren määrän yksilöitä. Lopuksi hän totesi, että ”me olimme ennen muuta joukkue.”
Jutilan lausuma sopisi erinomaisesti akaalaisiinkin asumisyhteisöihin. Tehtäisiin enemmän. Tehtäisiin joukkueelle. Olisimme me! Lippu salkoon ja rinta kaarelle!
***
Kyttäilymeininkiä on työpaikoillakin. Paitsi että ennätetään tarkkailla työpaikan sutina-asioita (niitähän on aina) ennätetään usein myös pitää lukua toisten töistä ja varsinkin tekemättömistä töistä. Kokemus on osoittanut, että olemme kovin hanakoita arvioimaan toisten suorituksia ja osaamista, vaikka emme juuri laisinkaan tunne toistemme toimenkuvia.
Tähän sopii Jutin neuvo: oltaisiin enemmän joukkue! Pelattaisiin ensi sijassa joukkueelle! Ja oltaisiin silti ainutkertaisia ja verrattoman hyviä yksilöitä.
Niin kuin noi äidit! Nykyset ja tulevat. Onnea.
