Forum Akaa: Kun ei vaan mene niin kuin Strömssöössä - Kolumnit

Kirjoittaja Hanna-Leena Terhonen on perusluonteeltaan optimisti. Kuva: Melissa Laakkonen

Se on tämä hevosurheilu sellainen laji, että vaikka kaiken luulet jo nähneesi, niin aina se jaksaa yllättää. Kun hevosta katsoo, sitä ylipäätään miettii, että miten tuo koko systeemi pysyy elossa.

Miettikääs nyt, nehän seisovat yhden varpaan varassa, iso ruho neljän tikun varassa. Ne säikkyvät joka ikistä risahdusta ja säikkyessään sinkoilevat katkoen kinttunsa tai vähintään jänteensä. En edes lähde selvittelemään hevosen suoliston monimutkaisuutta. Mutta voin luvata, että jos meillä ihmisillä on tuskainen olo syömisen jälkeen, ja sanomme olevamme ihan ähkyssä, niin jännä että juuri tuo sana kuvaa myös hevosten suolistovaivoja. Ja sitten vielä on se jättikokoinen pää täynnä hampaita, jotka kasvattavat piikkejä, jotka hankaavat vaikka posket verille, ellei niitä rapsuttele säännöllisesti.

Meille hevoset ovat lähestulkoon universumin keskipiste. Niiden elinympäristö on niin vimpan päälle laitettu, että melkein itsekin nukkuisi mieluummin tallissa. Hyvän kokoiset, turvalliset karsinat, riittävästi pehmeää kuiviketta, turvalliset (ja juuri remontoidut) tarhat kalliilla pohjamateriaaleilla, jotka ovat miellyttävät ottaa torkkuja, eivät mutaannu ja ovat hyvät myös talven pakkasilla. Ruokinta ja treeniohjelma on jokaiselle yksilölle suunniteltu, satulat sovitetaan säännöllisin väliajoin sopiviksi, hieroja käy kahden viikon välein ja kengittäjä on maailman huippu, joka lennätetään Portugalista saakka.

Vastineeksi kaikesta tästä ne joutuvat toki tekemään töitä. Jokainen tietysti omalla osaamistasollaan ja tarkkaan valituissa paikoissa, jotta pohjat ovat turvalliset ja kokemus hevoselle mieluisa.

Mutta vaikka kaiken luulee tekevänsä oikein, ei vaan mene niin kuin Strömssöössä tässäkään lajissa. Kaiken huolenpidon jälkeen hevoset silti onnistuvat loukkaantumaan juuri ennen kauden pääkoitosta. Se syö kyllä ihmisen motivaatiota, kun olet isolla rahalla ja hyvillä mielin saapunut kisapaikalle ja purat rekasta ontuvan hevosen. Eihän siinä sitten muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kukapa ei tykkäisi maksaa vajaan tonnin verran ajomatkasta Helsinkiin ja takaisin.

Ja kai sekin jonkinlaista pieleen menemistä on, kun kauden pääkisa jää omalta osalta saavuttamatta, kun mokaat karsinnassa. Ja päivää ennen kisan alkua saat kisajärjestäjältä puhelun, jossa tarjotaan finaalipaikkaa sinne himoitsemaasi kilpailuun. Siihen et sitten tietenkään ollut valmistautunut, hevonen on klippaamatta, et ole hypännyt esteitä pariin viikkoon etkä edes ratsastanut kolmeen päivään. Kirsikkana kakussa olet buukannut päivän täyteen töitä ja vienyt edellisenä iltana pikkurekan huoltoon ja sanonut, ettei ole kiire. Joten ei siinä taas muu auttanut kuin sanoa kiitos, mutta ei kiitos ja vähän hakata päätä seinään.

Onneksi suurimman osan ajasta elämä hevosten kanssa on ihan parasta. Ne antavat silti paljon enemmän kuin ottavat. Sitä paitsi parin vuoden (tai vuosikymmenen) päästä tämäkin epäonnen vuosi saattaa jo hymyilyttää ja kaikki tämä kurjuus on johtanut johonkin hyvään. Koska kaikella on tarkoitus. Vai mitä? Onhan?

Hanna-Leena Terhonen

Kirjoittaja on perusluonteeltaan optimisti, joka ei opi. Mieluummin olisi pessimisti, niiden ei tarvitse pettyä.

Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.