Voiko vitutukseen kuolla – sitä joutuu itse kukin tuolloin tällöin itseltään kysymään. Ei kuollut Paavo Väyrynen, ja hengissä on Hillary Clintonkin. Itse sovittelin menneellä viikolla äänikuningattaren viittaa päälleni. Vaan toisin kävi: tukijoita löytyi ne tutut tiu, jotka ennenkin ovat tukeneet. Kiitos heille, ettei ihan häpeällisen olemattomaksi jäänyt kannatukseni.
Akaan ay-miehet Mikko Virolainen ja Antti Maijala perustelivat kuntapolitikoinnista luopumistaan sillä, että aika ei tahdo riittää, koska ammattiliiton luottamustehtävät vievät niin paljon huomiota ja energiaa, ja työelämä on kuitenkin se kenttä, jossa he haluavat vaikuttaa. Äänestäjänsä pojat testamenttasivat somessa ja muuallakin Tuija Toivonen-Perttuselle. Tuija on myös ay-aktiivi ja ammattiosastonsa puheenjohtaja. Mitähän pojat ajattelivat? Niinkö että nainen kyllä jaksaa siinä missä mies uupuu? Varmaan Tuijalta kyllä sujuu valtuuston hoito siinä ay-hommien ohessa. Ja tarviiko nainen oikeastaan mitään omaa aikaa?
Ylipäänsä ihmetyttää, miksi meillä on taipumus kasata kaikki luottamustehtävät yksille ja samoille ihmisille. Jos joku on jossain hyväksi havaittu, niin kaikki hommat halutaan sysätä hänelle. Luulisi, että tehtävien jako ja hajauttaminen ja luottamus uusiinkin tulijoihin takaisi, että kukin voi keskittyä saamiinsa hommiin ja hoitaa ne kunnialla.
Ja pois se minusta, ettenkö myöntäisi, että tässä puhuu kitkerä häviäjä, jolla on oma lehmä ojassa. Olisin kovin mielelläni ottanut vastaan Antin äänitestamentin ja mennyt sen turvin valtuustoon rähisemään kyläpolitiikkaa. Nythän siellä ei juuri syrjäkyläläisiä näy. Ymmärrän kyllä, että yhtä köyttä kulisseissa vetäneet pojat näkivät paremmaksi vaihtoehdoksi ay-hommissa ansioituneen työikäisen naisen kuin reippaasti vihreisiin kallistuvan eläkeläisvasuri-mummon.
Nyt on pari päivää mennyt ja kitkeryyttä nieleskelty. Joten onnea, menestystä ja jaksamista Tuijalle valtuustossa. Ja ohjeeksi puolueille: Mitä hommia ja luottamustehtäviä on vielä jaossa, niin ei sysätä kaikkea vastuuta yksille ja samoille ihmisille – vaikka olisivatkin kokeneita ja osaavia. Uskalletaan jakaa vastuuta ja luottaa siihen, että jos joku ei jotain osaa ja joskus mokaa, niin ihminen on kuitenkin oppivainen eikä tee toiste samaa hamaa. Eli hyväksytään pari amatööriä ja asiantuntematonta lautakuntiin oppimaan ja kuuntelemaan, ja näin saadaan ajan myötä uusia asiantuntijoita. Toki joka ryhmässä täytyy olla myös vankkaa tieto-taitoa mutu-pohjalta ponnistavia päättäjiä kaitsemassa. Tämä on sanottava rakennuspuolen katastrofeja muistellessa.
Pirkko Seppi
Kommentointi on suljettu.