Matkustimme kauas Thaimaahan, Vietnamiin ja Kambodzaan juuri kun Suomen kesä helli lämmöllään täällä pohjoisessa asuvia. Matkustusvaatetus oli kerrankin keveä. Silti perillä oli vastassa vielä paahtavampi ja hiostavampi sää. Ilmastoidut liikennevälineet ja hotellihuoneet olivat tarpeellinen helpotus.
Kuuntelimme oppaitten kertomuksia erilaisista asioista. Aina joku keksi kysyä, mistä kaukaa olemme kotoisin. Suomi oli joillekin aivan tuntematon paikka maailmassa. Sijoitimme sen lähes maapallon laelle ja luettelimme naapurimaita, josko jokin niistä olisi tutumpi. Yleensä ei ollut, mutta Eurooppa sentään oli jo tutumpi käsite. Joku tiesi, että Suomi on kylmä maa ja siellä on lunta. Oli mukava kertoa, että kyllä, mutta juuri nyt siellä on melkein yhtä lämmintä kuin täällä etelässä. Heistä oli ihmeellistä kuulla, että aurinko ei näihin aikoihin laske Suomessa juuri lainkaan. On valoisat illat ja yöt. Vastaavasti talvella on pakkasta ja aivan pimeää. Aurinko ei nouse ollenkaan. Pitkiä aikoja eletään sinisävyisiä päiviä. Kuun valossa voidaan hiihtää ja katsella tähtiä ja revontulia. Tällainen kuvaus herätti ihastusta ja jopa kiihkeän toivomuksen: haluaisin tulla kokemaan tuon kaiken.
Matkallamme emme voineet välttyä näkemästä ja kuulemasta ja haistamasta uskonnolliseen elämänpiiriin kuuluvia asioita. Jostain kuului buddhalaisten munkkien laulua, ison kongin kumahduksia ja muuta helinää. Oppaat veivät meitä temppeleihin, joissa he esittelivät meille alttareita ja eri jumalia. Eräässä alun perin kiinalaisessa temppelissä, joka oli valtiollisista syistä jouduttu muuttamaan buddhalaiseksi, oli eräässä huoneessa jumala, jota käytiin kiittämässä ja jolta rukoiltiin tavalliseen elämään kuuluvia asioita. Oli myös yksi jumala, jonka puoleen käännyttiin, kun tarvittiin anteeksi, kun oli tehty jotain väärää. Yksi kokonainen huone oli pyhitetty jumalalle, jolle voitiin käydä valittamassa lapsettomuutta tai pyytämässä vielä syntymättömälle lapselle siunausta.
Oli myös auringon jumala, joka säteili ihmisten elämään kaikkea tarpeellista. Yleensä vain kuuntelin, mutta silloin sain sanotuksi, että meillä kristityilläkin on armon aurinko. Jumalan poika Jeesus Kristus loistaa meille suuren Jumalamme armoa ja rakkautta. Opas nyökkäsi aivan kuin olisi tiennyt tuon asian.
Kysyin, täytyykö kaikkien buddhalaisten poikien olla elämässään joskus munkkeja. Sain vastaukseksi: kyllä, mutta nykyään kaikki eivät halua. Oppaamme oli ollut munkkina viikon. Munkkius saattoi kestää yksilöllisesti eripituisia aikoja. Hänelle oli riittänyt viikko. Kerroin, että meillä on tuollainen uskon ja elämän koulu myös, johon erityisesti teini-ikäiset osallistuvat. Totesimme, että sellainen on todella hyvä ja tarpeellinen saada kysellä aikuisten seurassa elämän tärkeitä ja kestäviä perustuksia.
Oli mielenkiintoista havaita, miten paljon eri uskonnoilla on yhteisiä arvoja ja tapoja hahmottaa elämää ja iankaikkisuutta. Toki niissä on eroavaisuuksia.
Kotien, kauppojen ja hotellien pihoilla tai auloissa oli kotialttareita. Niille vietiin aina tuoreita kukkia, hedelmiä ja keksipaketteja. Kysyin, mihin ne siitä joutuvat. Sain kuulla, että ne ovat siinä aikansa, vaikkapa vain 45 minuuttia ja sitten lahjan tuoja ottaa ne itselleen syödäkseen. Heille on vain tärkeätä muistaa esi-isiä, jotka elävät näkymättöminä läsnä ja tarvitsevat myös jotain syötävää ja muistamista. Meilläkin edesmenneet elävät, mutta eivät tarvitse ruokaa eivätkä muitakaan aineellisia asioita. Toki meilläkin hoidetaan hautoja ja muistellaan esi-isiä ja äitejä.
Kristityille taivas on tästä ajallisesta elämästä erillään oleva ulottuvuus. Siellä eletään itsensä Jumalan läsnäolosta ja Kristuksen suojassa. Tämän ajallisen elämän murheet eivät heitä enää vaivaa. Pääsiäisenä ylösnoussut Kristus-aurinkomme vakuuttaa meitä Jumalan iäti kestävästä ja kaikille kohdistetusta rakkaudesta. Tämä aurinko ei laske koskaan – se loistaa vuoden kaikkina öinäkin, eikä vain juhannuksena mahdollisen sataan takana.
Armollista juhannusta, suomalaisen keskikesän juhlaa kaikille!
Sari Lindström, rovasti
