Maailmassa on vielä toistaiseksi monta asiaa, joita ei pysty korjaamaan pelkällä sähköpostilla. Tarve hioa, ommella, hitsata, sahata ja muurata ei ole vielä kadonnut minnekään.
Jokaisella sukupolvella on tarve kunnostaa vanhaa tavaraa, joten korjaustöiden kysyntä ei katoa minnekään. On vain kysymys siitä, löytyykö tuollaista taitoa enää mistään. Kaikki tietotaito kun ei tallennu pelkkiin kirjoihin tai opasvideoihin.
Joskus tarvitaan kädestä pitäen ja vierestä neuvoen tehtyä opastusta. Tämä todellisuus tulee vastaan yhä useammin, kun mekaaniset laitteet syrjäytetään elektronisilla. Artesaanin kokemusta ei pystytä kokonaisuutena taltioimaan kovalevyille.
Viime vuosien aikana olen kuullut monelta vanhalta tekijältä samanlaista tarinaa. Ikivanhaa kirkon ovea kunnostamaan pitäisi löytää puuseppä, joka tietää miten puuliitoksia tehtiin 200 vuotta sitten. Silloin seppää haetaan isolla rahalla eläkepäiviltä asti takaisin sorvin ääreen. Jossain välissä tuo taito olisi kannattanut siirtää myös nuoremmille sepille. Liian usein tämä puute havaitaan, kun on jo liian myöhäistä. Silloin joudutaan opettelemaan taitoja uudelleen.
Taitojen kadotessa joudumme ihmettelemään, miten edeltävät sukupolvet osasivatkaan tehdä sitä mitä tekivät. Nostureihin ja traktoreihin tottuneet eivät ole koskaan joutuneet miettimään miten kivipaaseja siirretään tai nostetaan ilman näitä apuvälineitä.
Mikään asia maailmassa ei ole niin viisas kuin laiska työmies. Varsinkin kun urakan aikataulua valvotaan kirjaimellisesti ruoskalla. Tämä motivaatio on omiaan ajamaan rakennusteknologiaa eteenpäin kaukana menneisyydessä.
Muinaisten egyptiläisten taitoa rakentaa valtavia pyramideja sekä Stonehengen kivipaadet ovatkin tällainen arvoitus. Ihmismieli ei helposti hahmota sitä työmäärää, jolla nämä ihmeet tehtiin. Tuhansien tonnien painoista kiveä ei meidän näkökulmastamme pystytä siirtämään ja pyörittämään ilman valtavia koneita. Vastapainot, vipuvarret, painovoima ja painopisteet eivät ole magiaa. Näitä periaatteita käyttämällä yksikin henkilö kykenee liikuttamaan kiviä, jotka painavat enemmän kuin pakettiauto.
Vanhojen kellojen käyntitarkkuuteen liittyy vastaava arvoitus. Satoja vuosia sitten pitkällä heilurilla ja vakaasti painoilla käyvä kirkonkello voi parhaimmillaan olla vain minuutin verran päivässä heittävä ajannäyttäjä. Hieman paremmat kellot heittävät ehkä vain muutaman minuutin viikossa. Erittäin hyvät vanhat kellot peräti sekunnin päivässä.
Miten tällainen tarkkuus oli mahdollista 1700-luvulla ennen radiolähettimien ja atomikellojen keksimistä? Voin paljastaa salaisuuden.
Vastaus piilee tähtitaivaalla. Ei Kuun tai Auringon liikkeissä. Ne ovat liian epäluotettavia. Yleisin tapa oli katsoa, milloin ikkunasta nähty tähti laskee horisontin taakse. Tästä verrataan kellon käyntiä seuraavaan iltaan, jolloin sama tähti laskee uudelleen piiloon. Näin tiedettiin tähtitieteellisen tarkasti vuorokauden pituus.
Muistakaa kysyä vinkkejä vanhemmilta ihmisiltä. Heillä on viisautta jaettavaksi yllättäviinkin ongelmiin.
Juha Leinivaara
Kirjoittaja on akaalainen pienyrittäjä.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
