Aina silloin tällöin erilaiset työtehtävät tuntuvat kasaantuvan hallintakyvyn ulottumattomiin lipuviksi stressiröykkiöiksi. Kun röykkiö kasvaa yli jonkin kriittisen rajan, valtaosa energiasta alkaa kulua tehtäviin tarttumisen sijaan tilanteen märehtimiseen ja epätoivoiseen kaaoksenhallintaan. Tilanne eskaloituu entisestään, jos erehtyy kurkistamaan, kuinka sosiaalisen median virta täyttyy aikaansaannoksistaan ylpeiden postaajien rumputulesta. Syntyy väistämätön tarve ottaa itseään niskasta kiinni, laittaa velttoilulle piste.
Minua ohjeistettiin laatimaan systemaattinen, priorisoitu tehtävälista, jonka taluttamana saisin hommani tehtyä keskittyen aina vain yhteen olennaiseen asiaan kerrallaan. Kuulosti todellakin kokeilemisen arvoiselta, sillä ajatusten hapuilu eri tehtävien välillä selkeästi vähensi keskittymiskykyäni johonkin tiettyyn. Ensituntumani tehtävälistaukseen olikin kerrassaan rohkaiseva. Ihan kuin jokin rauhoittava ääni olisi kuiskuttanut korvan juuressa kaiken olevan hoidossa määräaikojen puitteissa. Valmiiksi saatujen tehtävien ruksaaminen ilahdutti mieltä ja kevensi liki fyysisesti koettavaa painolastia. Minimaalisen pienellä vaivalla elämääni ilmaantui struktuuri huolehtimaan, että käytössäni olevat resurssit riittävät saavuttamaan luvatut lopputulokset.
Kovin kauaa en ehtinyt syvähengittämään tuota to do -tekniikan erittämää euforiaa, kun jo huomasin suhtautuvani tehtäviini mekaanisina suoritteina, kuin markettien harmaata liukuhihnaa pitkin väsyneesti laahautuvina tiketteinä. Havainto oli karmiva, sillä vasta se paljasti, että olen aiemmin rouskutellut tehtävien sisältöjä alitajuisesti, ikään kuin hakeakseni sopivaa otetta niihin. Ajatusten hapuilu ei ollutkaan indikaatio stressiksi verhoutuneesta aikaansaamattomuudesta, vaan hellävaraisesta sisältöhipelöinnistä juuri oikean tuntuman ja kulman löytämiseksi.
Instrumentalisoimalla stressinaiheuttajan tehtävälistojen hoidettavaksi onnistuin suoriutumaan kaikesta kirkkaasti alle aikarajojen, mutta tehtävät alkoivat maistua kauhtuneelta vintiltä. Suhteeni niihin muuttui etäiseksi ja persoonattomaksi. Olin luopunut alitajuntaohjautuvasta työskentelymenetelmästä välineellistämällä suhteeni tehtäviin, ajautumalla ahmimaan innostuneen self help -konsultin leipomaa metripizzaa. Jonnekin värikkäiden lappujen ja pilvipalveluiden uumeniin häivennyt stressi sai tehdä tilaa vaivattomuuden ja aikaansaamisen kokemukselle, jonka maatuskamaisen kerroksellista pintaa ei onneksi tarvinnut paljoakaan raaputtaa merkityksettömyyden paljastamiseksi.
Loppujen lopuksi tehtävien valmiiksi saaminenkin alkoi tympiä. Oli vaikeaa sitoutua välinpitämättömästi valmistettuihin lopputuloksiin. Korkea aika siis irtisanoutua itselleni selkeästi sopimattomasta jutusta, johon mokomakin kätevyyskauppias oli ylipuhunut. Monille oivallinen ratkaisu toimi minulle vain lumelääkkeenä tehottomuuden kehystämisen vaivaan. No, onneksi on kesä – voi antaa hapuilevan mielen tehdä tärkeää työtään vaikkapa kirvelin kasvua katsellessa.
Ossi Heino
Kirjoittaja tutkii työkseen pahoja asioita ja tasapainottaa tilannetta vapaa-ajan hyvillä asioilla.
