Tämä kolumni osuu hiihtolomalle, ja aihekin on kahden kouluikäisen vanhempana varsin omakohtainen. Verkko, sosiaalinen media, pelaaminen ja erilaiset virtuaalisen kohtaamisen foorumit ovat nykyajan nuoren luontaista elinympäristöä tyystin eri laajuudessa kuin koskaan aiemmin.
Oma, kaikesta huolestuneen viisikymppisen uskoni on, että käynnissä on keskipitkän aikavälin ihmiskoe, jossa uuden teknologian vaikutukset kokonaisen sukupolven kognitiivisiin kykyihin, empatian ja myötäelämisen kykyihin sekä omaehtoiseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun selvitetään, halusimme tai emme. Tämä ihmiskoe on hieman samanlainen kuin pedagogisesti varsin kyseenalainen 1970-luvun uimakoulu oli aikanaan meillä päin (en sano missä) – oppilas heitettiin veteen ja noudettiin takaisin, kunnes omat taidot pakon edessä kehittyivät. Samalla tavalla lapset sukeltavat Snäppiin, Instaan, Twitteriin, Tiktokiin ja muihin ympäristöihin, eikä kukaan lopulta tiedä, millä seurauksilla. Jotenkin hekin kuitenkin oppivat siellä toimimaan.
Olemme vanhempina suojeluhaluisen reaktiivisia, mutta harvemmin proaktiivisia – nyt Ukrainan kriisin akuutissa tilanteessa meitä ohjeistetaan laittamaan Tiktok paussille sieltä tulvivan järkyttävän sisällön takia, mutta onko tilanteen rauhoituttua kaikki taas ihan ok? Ulkopuolisen sensuurin puute, nopea reagoivuus ulkomaailmaan ja tekijöiden huomiohakuisuus ovat kaikki uuden median ominaisuuksia, jotka eivät katoa Ukrainan kriisin jälkeenkään.
Olin lauantaina soittokeikalla häissä, joissa lapsivieraille oli järjestetty oma pelinurkkaus juhlatilaan. Siellä nököttivät hämärässä, naamat sinisinä kännyköistä. Mahtoivatko muistaa jälkikäteen, keitä tapasivat? Epäilen. Meillä 1970-luvulla oli erilaista, mutta toisaalta oliko sen paremmin? Istuimme alusta loppuun pöydissä solmiot liian tiukalla ja vastasimme, kun kysyttiin. Vanhemmat olivat ankaria ja tupakoivat autoissa, koska se ei ollut tutkimustiedon valossa vaarallista. Emme olleet yhtä osaavia, verkottuneita ja kansainvälisiä kuin meitä seuraava sukupolvi. Neil Hardwick opetti ykköskanavalla että ”The cat is in the moon”, ja tämä tuntui jo aika kansainväliseltä hommalta, mutta oma poikani käy erikoisterminologiaa vilisevää verkkokeskustelua tietokoneiden näytönohjaimista englanniksi YouTube-videoiden kommenttipalstoilla. Siltikin tunnen melankoliaa siitä, että kukaan ei enää lue mitään. Uskon, että pelit eivät tätä korvaa. Voin olla väärässä. Sori siitä.
Itse en löydä kiinnostusta uppoutua kaikkiin verkon informaatioteknologisiin mahdollisuuksiin, mutta kuitenkin huomaan jo tälläkin käytölläni tehneen vahinkoa keskittymiskyvylleni ja pitkäjännitteisyydelleni. Säännöllisesti harkitsen totaalista vetäytymistä, mutta mahtaneeko toteutua? Moniin ihmisiin pidän yhteyttä vain sosiaalisen median kautta, ja kynnys puheluihin on nykyään korkealla. Onko elämän ”nopeatempoisuus” osittain poukkoilevan, informaatioteknologian silpoman arkipäivän tulosta? Sekö on edistystä?
Vähintään koetan kuitenkin nyt olla somen lisäksi suksilla, kun kalenterikin siihen kehottaa. Hyvää hiihtolomaa!
Markus Mantere
Kirjoittaja on muusikko ja yliopistomies.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
