Silmiini osuu sosiaalisessa mediassa ja uutiskanavissa jatkuvasti artikkeleita siitä, kuinka huonosti lukiolaiset voivat ja miten kuormittuneita he ovat. Se on eittämättä surullista. Missä vaiheessa tilanne on päässyt näin pahaksi?
Aion nyt avata hieman kokemusperäisiä taustoja aiheeseen liittyen, sillä käyn viimeistä vuottani lukiossa Tampereella. Onko lukiolaisten kuormitus todella niin kova, mitä sen väitetään olevan?
Totuus on, että työmäärä lukiossa on kasvanut todella paljon tuntimäärien pysyessä samana. Jo lukion ensimmäiselle luokalle tullessaan joutuu keskelle illuusiota, jossa pitäisi suurin piirtein päättää, mitä tulevaisuudessa haluaa työkseen tehdä, sillä kurssivalinnat tulee tehdä sen pohjalta, mitä oppiaineita aikoo ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaa. Ja mitä yo-kirjoituksissa kirjoittaa, riippuu toki siitä, kuinka paljon siitä saa pisteitä korkeakoulujen yhteisvalinnassa. Ah, mikä ihana uudistus tuo uusi pisteytystyökalu!
Käytännössä matematiikasta ja fysiikasta saa työkalun mukaan eniten pisteitä yhteisvalintaan, vaikka hakisi alalle, jossa matemaattisella osaamisella ei ole mitään merkitystä. Se on johtanut ilmiöön, jossa moni puurtaa fysiikkaa ja matematiikkaa hampaat irveessä väkisin ja itku silmässä kotona – muiden oppiaineiden kustannuksella.
Digilaitteiden laajemman käyttöönoton myötä myös opiskelijoiden tekemä metatyö on lisääntynyt hurjasti. Saattaa olla vaikea rauhoittua asioiden äärelle, kun ensin särkee silmiä ja sitten päätä jatkuva ruudun tihrustaminen ajatusten sinkoillessa sinne tänne.
Itseäni kuormittaa tietokoneen käyttö ihan eri tavalla kuin perinteisten kirjojen lukeminen, mutta uudessa LOPS2021:ssa ykkösvuotisille tarjotaan käyttöön pelkästään digikirjat. Minusta pelkkä ajatuskin ruudun tuijottamisesta jopa 12 tuntia päivässä on kammottava.
Oman mausteensa koko lukioaikaan on toki tuonut koronakriisi. Kolmatta kevättä valmistaudutaan siirtymään etäopetukseen, joka aiheuttaa oman kuormituksensa kaikkien edellä mainittujen seikkojen lisäksi.
Muiden opiskelijoiden kasvojen ilmeitä ei ole nähnyt pitkään aikaan. Kakkoset ovat olleet koulussa pelkästään maskeilla. Ruokalassa sen sijaan avautuu aivan toisenlainen maailma, kun pystyy keskustelemaan ilman maskia. Yksi ystävistäni totesi ääneen, että hänellä on ikävä ihmisten kasvoja ja ilmeitä. Vastasin, että niin minullakin.
Seuraavaksi jännitetään, olisiko penkkareita vihdoin mahdollista järjestää. Meidän vanhojen tanssit jotenkuten onnistuivat, vaikkakin vähän typistetyllä ohjelmalla ja ajankohtaa siirtäen. Tällä hetkellä asenteet ovat melko pessimistisiä penkkareiden järjestämisen suhteen, ja se on surullista. Tyhjiä lupauksia ja toiveita on jo kuultu pian kolme vuotta, joten enää ei oikein jaksa riittää usko mihinkään.
Vaikka kuinka puristaisi ja yrittäisi, niin aina ei vain jaksa. Opettajatkin ovat aivan äärirajoilla ja väsyneitä tilanteeseen. Penkkareiden lisäksi jännitetään, voidaanko preliminäärikokeet pitää normaalisti, vai täytyykö nekin pitää etänä. Etäopetus tuntuu nousevan kummituksena esiin joka toisessa lauseessa, mutta mikään ei oikein jaksa enää yllättää.
Harva lukion käynyt muistelee lukioajoiltaan matikan tai historian tunteja. Kyllä päällimmäiseksi mieleen jäävät ne ainutlaatuiset kokemukset, joihin vanhojen tanssit ja penkkaritkin kuuluvat. Meidän ikäluokkamme taitaa muistella myöhemmin päänsärkyä ja loputonta epävarmuutta.
Miisa Korvenaho
Kirjoittaja on opiskelija Toijalasta.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
Kommentointi on suljettu.