Amerikan vuosinani muistan tuskastuneeni joka paikassa ympäröivään miellyttämisen kulttuuriin. Kaikkialla hymyileminen, ylitsevuotava kohteliaisuus ja kuulumisien kysely joka käänteessä tuntuivat jäyhälle hämäläiselle aivan liialliselta ja ärsyttävältäkin. Muistan pitäneeni tuota kaikkea vain teennäisenä ja keinotekoisena tapakulttuurina, jonka takana ihmiset, näin muistan arvelleeni, varmaankin ajattelivat asioista arkipäiväisemmin ja neutraalimmin.
Näin varmaankin toki olikin, eikä pelkästään Atlantin tuolla puolen. Kaikilla meillä on erilaisia rooleja ja tapoja käyttäytyä eri tilanteissa. Amerikkalaiseen tapakulttuuriin kuuluva positiivisuus ja hyväntahtoisuus ovat varmasti joskus päälle liimattua kuorrutetta, jotka suorastaan estävät aidon inhimillisen kanssakäymisen. Toisaalta ne mahdollistavat asioiden hoitamisen hyvin erilaisten ihmisten kesken, vailla tarpeettomia törmäyksiä. Sosiaalisuus ja ystävällisyys on puskuri, joka pehmittää törmäyksiä.
Meillä täällä härmässä tietysti haluamme uskoa olevamme uskottavampia, eurooppalaisempia ja kaikin puolin fiksumpia. Näin korona-aikana kuitenkin olen alkanut miettiä myös tämän ”pohjoismaalaisen aitouden” ja ”rehellisyyden”, miksi näitä sitten kukin haluaa kutsua, toista puolta ja seurauksia tietoverkkojen aikana. Kun moni meistä toimii jatkuvasti valtaosan työajastaan sähköpostien, teamsien ja zoomien varassa, saa vuorovaikutus ihan uusia haasteita osakseen. Se, mitä tarkoitamme suorapuheisuudeksi ja rehellisyydeksi, saattavatkin kääntyä tylyydeksi, jopa tylyttämiseksi, ilman mitään sellaista tarkoitusta. Elävässä elämässä, silloin joskus ennen koronaa, ilmoille heitetty ajatus, jota kukaan ei sen kummemmin kommentoinut kokouspöydän tuoksinassa, ei useinkaan ollut mikään suuri asia, mutta sen sijaan tyystin vailla reaktiota jäänyt sähköpostilla tai verkkokokouksessa jaettu ajatus puolestaan saattaa tuottaa esittäjää vähättelevän vaikutelman ja pettymyksen – onko panoksellani merkitystä? Kannattaako jatkossa vielä yrittää? Verkon hiljaisuus on piinallista ja antaa negatiivisille ajatuksille vallan.
Tällaiset ajatukset ovat tietysti monen mielestä turhaa nillitystä, mutta siinäkin tapauksessa voinee kuitenkin näin joulun alla muistuttaa siitä, että meillä suomalaisilla ei ole mikään erityisen mukavan tai lämpimän kansakunnan maine ylipäätään. Jostain on jäänyt myös elämään jonkinlainen myytti suomalaisten ”rehellisyydestä”, mitähän tämä mahtaa oikeastaan olla? Kysykää vaikka verottajalta. Meillä on ystävällisyydestä ja empatiasta keskimäärin vielä paljon opittavaa. Vaikka sitten tarpeen tullen amerikkalaisilta.
Kehotankin itseäni ja kaltaisiani kokeilemaan ihan huvin vuoksi edes joksikin aikaa, olisiko siitä ylimääräisestä hymystä, sähköpostin kuittaamisesta, pienestä, ehkä jopa ansiottomasta, rohkaisusta jotain positiivisia seurauksia. Emme ole toisillemme uhaksi vaan enemmän tai vähemmän samassa veneessä. Kotikenttämme ovat vähän eri suunnilla. Tyhmiä kysymyksiä on harvoin, itselle vieraalla maaperällä liikkumista useammin. Voisimmeko ehkä olla tarpeen tullen enemmän oppaita kuin rajavartijoita, niin työpaikoilla kuin vapaa-ajalla vaikkapa somessa?
Kirjoittaja on muusikko ja tutkija.
Markus Mantere
