Tapahtui tosielämässä, Viialan yhtenäiskoulun välituntialueella, maaliskuussa 2021 koronan jyllätessä jo toista vuotta Suomessa ja maailmalla, ja vitsien ollessa jo aika vähissä:
– Anne, haluatko kuulla vitsin?
– Ai sen, kun kuningas syö sipsin?
– Ei, ku semmosen ihan superhyvän!
– Tietty, anna palaa.
– Pikku-Kalle meni kauppaan. Hän osti sieltä kurkkua, munia ja mikä se olikaan? Maksalaatikkoa ehkä. Sitten se lähti kotiin ja auto ajo sen päälle. Kuski kysyi Pikku-Kallelta, että miten sille kävi. Ja tiäkkö, mitä se vastasi?
– Tiedän.
Hillittömän hihityksen saattelemana: – Kurkku katkesi, munat meni rikki ja sit se maksalaatikko levis.
Vitsi itsessään ei naurattanut enää pätkääkään, mutta lapsen silmistä säihkyvä vilpitön ilo ja vitsin aikaansaama syvältä sydämestä kupliva hihitys tarttui väkisinkin.
Siinä hihitellessäni tajusin, että tämä kyseinen vitsi on kyllä elänyt jo hyvän, vähintäänkin keski-ikään asti yltäneen elämän. Muistan sen kuuluneen koululaisvitsien vakiokalustoon jo silloin, kun itse olin alakoululainen, eli ainakin reilut 30 vuotta. Kotiin päästyäni yritin kuumeisesti googlailla, löytyisikö jostain tietoa Pikku-Kallen historiasta. En löytänyt. Mutta mikä kumma saa jonkun ilmiön, kuten nyt vaikkapa Pikku-Kalle vitsien, jatkamaan matkaansa vuodesta ja sukupolvesta toiseen?
Sama hämmennys pätee minun kohdallani kaikkeen kulttuuriin ja taiteeseen. Tarjontaa on varsinkin nykypäivänä aivan valtavasti laidasta laitaan. Minkälaiset ominaisuudet sitten tekevät jostain tietystä teoksesta lähes ikuisen?
Kaikki meistä tunnistavat Leonardo Da Vincin Mona Lisan tai vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta osaisitko tuosta noin vaan nimetä oman aikakautemme taiteilijoita tai teoksia? Ehkä se onkin niin, että tulevaisuus kirjoittaa historiaa. Vasta vuosien jälkeen on nähtävissä, mitkä aikamme ilmiöt jatkavat matkaansa perintönä seuraaville sukupolville. Mielenkiintoista on miettiä, ovatko tulevat klassikot meidän aikamme oman tyylilajinsa parhaita kuvaajia, vaiko kenties niitä, jotka jollain tapaa ravistelevat nykymaailman normeja.
Pikku-Kalle vitsien ajattomuus perustunee pitkälti niiden lähtökohtana olevaan aikuisten ja lasten maailmoiden yhteentörmäyksiin, joka lienee ikuinen huumorin lähde. Vaikka Pikku-Kalle vitsit ehkä omalta kohdaltani alkavat tulla jo tiensä päähän, huumori ja vitsailu ovat näin pitkittyneen pandemian aikana enemmän kuin tarpeen.
Epävarmuus ja eristäytyneisyys rasittavat meitä kaikkia, ja ilo ja nauru tuntuvat välillä olevan vähän kadoksissa. Psykoterapeutti Leena Boltarin mukaan kymmenen minuutin nauru kuitenkin vastaa pitkää syvärentoutusta ja hyvä mieli tarttuu ihmiseltä toiselle. Yksin on hirveän vaikea loputtomiin naureskella, joten mitäpä, jos soittaisit tänään ystävällesi tai sukulaisellesi ja aloittaisit puhelun vaikkapa kysymällä:
– Tiedätkö, mikä on vihreä ja roikkuu puussa?
Anne Huopainen
Kirjoittaja on opettaja, äiti ja utelias ihmettelijä
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
