Eräänä päivänä piinasin itseäni katselemalla eri bändien livetaltiointeja Youtubesta. Musiikki ja tunnelma hymyilyttivät, mutta samalla iski valtava haikeus. Koska pääsen taas keikalle? Koska pääsen teatteriin tai ravintolaan viettämään iltaa ystäväporukalla? Koska tämä loppuu?
Vuoden jälkeen turnauskestävyyteni koronan kanssa alkaa olla lopussa ja kaipaan suunnattomasti elämääni sellaisena kuin se oli. Samaan aikaan ymmärrän, että asiani ovat todella hyvin. Etäyhteys ystäviin Iso-Britanniassa ja elämä Akaassa näyttäytyykin hyvin tavallisena; koulut ovat olleet pääosin auki, töissä pystyy käymään ja pienissä porukoissa harrastamaankin. Silti harmittaa, omasta ja muiden puolesta. Ja se näkyy.
Koronan myötä meistä on tullut jonkinlaisia koronapoliiseja, joilla jokaisella on oma tapansa suhtautua koronaan ja sitä myötä kanssaihmisiin. Jotkut tilaavat ruuat ovelle ja pysyttelevät neljän seinän sisällä, toiset taas elävät koronasta piittaamatta. Jokaisella ne omat ratkaisut tuntuvat olevan se mittari, jolla muita arvioidaan.
Jos itselle korona on muiden joukkohysteriaa, nauretaan maskia käyttävälle lammaslaumalle ja vähät välitetään ohjeistuksista. Jos taas korona on iso peikko, julkisilla paikoilla huudellaan ärtyneenä maskien ja turvavälien perään. Keskustelu somessa käy kuumana kun puolin ja toisin jaetaan milloin kenenkin tuottamaa tietoa koronasta.
Korona on tetris, jossa eriväriset ja -kokoiset palikat putoilevat kovaa vauhtia alaspäin ja yhteiskunta yrittää reagoida paloihin ja ohjata niitä mahdollisimman järkevästi paikoilleen. Hallitus ja viranomaiset tasapainoilevat sen välillä, että tauti ei leviäisi hallitsemattomasti, mutta yhteiskunta saataisiin pidettyä vauhdissa mahdollisimman pienin vahingoin. Tilannetta on hankala ennustaa, mutta helppo arvostella jälkikäteen.
Oma ratkaisuni on ollut suhtautua ilman intohimoja niin, että en aiheuta omalla käytökselläni kenellekään ainakaan lisää ahdistusta. Pesen käsiä ja pidän turvavälejä suositusten mukaan suojellakseni omia läheisiäni, mutta myös tuntemattomia. Kaupassa aloin käyttää maskia ennen kaikkea osoittaakseni tukeni myyjille, mutta myös viestittääkseni muille, että välitän.
Jos jollain ei ole maskia, en tee henkilöstä sen isompia johtopäätöksiä, sillä hänellä on luultavasti hyvä syy siihen. En tuomitse sitä, joka tapaa ystäviään tai käy liikuntayrittäjän jumppatunnilla, mutta en myöskään sitä, joka pysyttelee pääasiassa neljän seinän sisällä. Itse yritän elää varovaisesti mutta mahdollisimman lähellä normaalia arkea.
Yhteiskunnassa on tärkeää käydä dialogia ja esittää vastakkaisiakin mielipiteitä, mutta yhtä tärkeää on olla myötätuntoisia toisiamme kohtaan. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voimme silti olla empaattisia ja yrittää ymmärtää toistemme lähtökohtia.
Elämme tätä korona-arkea vielä pitkään riippumatta siitä onko se valtaapitävien salaliitto vai kulkutauti. Parhaiten selviämme siitä ottamalla toisemme huomioon ja asettumalla toistemme asemaan.
Erika Löövi
Kirjoittaja on akaalainen perheenäiti ja KTM
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa
