Olisi hienoa olla vanha ja viisas. Tai no, ei välttämättä vanha, mutta viisas haluaisin olla. Haluaisin omata kokemuksen tuomaa viisautta, joka tosin useimmiten karttuu vanhetessa. Paino sanalla useimmiten, tietenkin.
Ei vanhuuskaan niin pahalta kuulosta, sillä isona ihmisenä omia mielipiteitä ja näkemyksiä kunnioitetaan ja huomioidaan huomattavasti herkemmin kuin pienenä – tai ei niin pienenä kakarana. Liian vanha ei kuitenkaan kannata olla, sillä silloin voi joutua ilmaisemaan itseään nykymaailmasta irrallisena söpönä pappana. Eiköhän sekin elämänvaihe kuulu jokaiselle aikanaan.
No, kaikkea täytyy kokeilla jotta voi sanoa varmaksi mistä pitää eniten. Se vain pelottaa kovin, että aikuiset sanovat lähes poikkeuksetta kaipaavaansa nuoruuttaan enemmän kuin mitään muuta. ”Voi, kun ei ollut huolen häivää ja vapaa-aikaa oli loputtomiin!”
Tietenkin siinä on perää: Esimerkiksi työt ja verot ovat lähes poikkeuksetta niin sanottuja aikuisten asioita. Jokin pieni kutina kuitenkin omassa – sekä, veikkaisin että muutaman muunkin – alikehittyneessä takaraivossa on, että haluaisi olla jo iso ihminen. Millaista onkaan elää täysin autonomisena olentona, jolla on valtaa päättää omasta elämästään mutta jonka on myös pakko päättää omasta elämästään ja kantaa kaikki sen mukana tulevat vastuut. Millaista se mahtaa ollakaan?
Uteliaisuus on varmaan paras tapa kuvailla tätä tunnetta. Onhan se jännää ajatella, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa saattaa jopa omistaa ikioman asunnon, jossa voi asua joko täysin itsekseen tai ihmisten kanssa joista toivottavasti tykkää. Tunne muistuttaa alakoululaisena tunnettua ihmettelyä yläkoululaisia kohtaan: ”Vau, noi on niin isoja. Mäki tuun olee joskus noin iso. Millaseltakoha se tuntuu? Rupeeko mua huippaan kun katon alas?” ja tätä rataa.
Näin yläkoululaisena tunne on selvästi laihempi katsoessani toisen asteen opiskelijoita, kuin mitä tunsin alakoululaisena 9-luokkalaisia kohtaan, mutta tunne on edelleen läsnä. Ajatukset ovat samankaltaisia kuin tuossa aiemmassa alaluokkalaismonologissa jonka keksin, mutta lisäajatuksena juuri tällä hetkellä on ”Ei helvetti, mun pitää oikeesti hakee jonnekin keväällä.”
Millaista on olla aikuinen? Millaista on täyttää viisi vuotta? Millaista on käydä koulua? Millaista on käydä töissä? Millaista on jäädä eläkkeelle? Asioiden odottaminen on hauskaa. Niinkin hauskaa, että tuppaa unohtamaan oman sijaintinsa. Joskus itse huomaan haikailevani jotain menneestä, oli se sitten päiväkodin päiväunet tai esikoulun lelupäivät. Olisihan se hauskaa olla taas pieni pallero, mutta olen itse saanut jo sitä kokeilla. Nyt on jonkun muun aika kokea nämä asiat ensi kertaa.
Kaikki ajallaan, eikö? Carpe diem tai jotain tällaista. Pitää vain välillä muistuttaa itseään siitä, että vaikka kuinka tyhmältä elämä välillä tuntuu, myöhemmin katsottuna tässäkin hetkessä on jotain, jota muistelee haikaillen. Jos suotte, niin menen googlettamaan mitä bruttokansantuote tarkoittaa, jotta voin päteä yhteiskuntaopin tunnilla ja olla pikamatkalla ansiokkaaseen työelämään isojen ihmisten keskellä.
Atte Rantanen
Kirjoittaja on Viialan yhtenäiskoulun yhdeksäsluokkalainen.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
