Forum Akaa: Penkkiurheilijan verenpaine nousee - Miksi Suomen olympiaurheilijoille sopi vain aistia kisatunnelmaa menestymisen sijaan?

Koitan toipua olympialaisista. Myös penkkiurheilu voi olla kovaa puuhaa. Pariisin kisat kestivät reilut 2 viikkoa ja sijainnin johdosta kisat oli katsottavissa mainioon omaan eurooppalaiseen kellonaikaan myös. Mutta sitten kävi niin, että suomalaisten suoritukset olivat kummallista katsottavaa. Kisojen edetessä täytyi etsiä muiden maiden joukosta mielenkiintoisia urheilijoita joita seurata. Ja lopuksi kävi vielä niin, ettei kisojen viimeisiä päiviä jaksanut edes seurata. Väistämättä mieleen risteili ajatuksia, millä tolalla yhteiskunnassamme urheillaan, tai millä tolalla toimitaan ylipäätään tavoitteisiin pyrkiessä.

Olympiakisojen parasta antia olivat eittämättä avajaiset ja päättäjäiset. Tuli wau-efektiä ja herkistymistä. Välissä oli muutama keskiverto urheilusuoritus suomalaisten toimesta. Haastatteluiden seuraaminen oli hämmentävää. Mielestäni poikkeuksetta suomalaiset vastasivat olevansa onnensa kukkuloilla, koska olivat päässeet Pariisiin. He liikuttuivat kertoessaan, mikä nautinto on urheilla olympialaisissa. Keskivertosuoritukset olivat heistä aivan ok, koska tunnelma oli niin ihanaa. Olympiasähkön oikein aisti.

Penkkiurheilijan verenpaine nousee uudelleen noita tilanteita muistellessa. Onko suomalaisessa huippu-urheilussa todellakin livahtanut ohi ymmärrys siitä, että huipulle ei nousta keskittyen viihtyisiin olosuhteisiin tunnelmaa aistien? Parasta suoritusta ja onnistumista ei millään alalla saavuteta, jos keskiverto on ok. Keskiverto voi olla ok, mutta ei urheilussa herranen aika. Suomalaiset ja Suomi olivat surkeita, menestys oli historian heikointa. Ja onpa huomioitavaa, että menestys on heikentynyt selvästi 2000-luvulle tultaessa, kokoajan tasaisesti alaspäin. Tämä kertoo selvästi mentaalista, miten asioita tehdään ja miten asioita kehitetään, tai ollaan kehittämättä. Tämän teeman pystyy laajentamaan moneen yhteiskunnan osa-alueeseen.

Kun menestymättömyys ei harmita, kun keskiverto on ok, niin siihen se myös jää. Eihän menestystä aina tarvitse edes tavoitella, mutta kilpailuissa usein näin on. Jotain ollaan nyt penkkiurheilijoillekin velkaa. Ainoa valonpilkahdus jäätävästä pettymyksestä oli havaittavissa aitajuoksijan purkauksesta keskivertojuoksunsa jälkeen. Tällöin on mahdollisuus tavoitella enemmän. Kaikki muut olivat tyytyväisiä vaikkei kauden parasta tullutkaan esitettyä, koska tunnelma.

Tyytyväisyys tappaa kehityksen. Liittyykö tähän meillä siis myös pelko jostain? Tavoitella korkealle, olla paras jossain; se merkitsee, että on luovuttava jostain. On vuodatettava verta, hikeä ja kyyneliä. On tehtävä asioita äärimmäisellä intensiteetillä, äärimmäisen paljon ja kirkkaalla tavoitteella. On kestettävä se, ettei se edes takaa tavoitteisiin pääsemistä. Onko siinä se pelko ja epävarmuus mikä jarruttaa ja kääntää ajatuksia siihen, että ainakin yritän nautiskella tästä matkasta, jos lopussa jää luu kouraan?

Saatoin päätyä havainnoimaan, että nykyäänhän meillä nousee toistuvat otsikot vain siitä, kuka urheilija kokee epäoikeudenmukaisuutta urheilija-apurahansa määrästä ja laajuudesta. Siinähän on kyse siitä, kuka kokee, ettei arki ole riittävän helppoa ja minulla on oikeuksia -ajattelu. Se meillä Suomessa on kovaa valuuttaa kaikkialla. Mutta totuus on se, että vaikeuksista kasvaa vahvoja ihmisiä. Sitä tarkoittaa sanonta vaikeuksien kautta voittoon.

Katariina Kähkölä

Kirjoittaja on sosiaalialan yrittäjä ja psykoterapeutti.

Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.