Viialan Teatteri herättää eloon version 2000-luvun alun lastenkirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö ammattitaitoisten näyttelijöiden tulkitsemana. Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittama tarina seuraa siskosten värikkäitä seikkailuja ja Littoisten riiviön etsintää, jonka lomassa setvitään heidän konflikteja ja erilaisia luonteita. Näytelmä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman perhesuhteisiin, kun siskokset joutuvat kamppailemaan kilpailuhenkisyyden ja erimielisyyksien kanssa ja kohtaamaan vanhempiensa erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.
Näytelmän roolitus on loistava. Kun Vilttitossun (Martta Rantonen) diivamaiset elkeet alkavat ottaa itseäänkin katsojana päähän, tietää näyttelijän onnistuneen vangitsemaan Vilttitossun luonteen esitykseensä. Yhtään miellyttävämpänä tai kiltimpänä näyttelijäsuorituksena Vilttitossun energia ei olisi välittynyt tarpeeksi uskottavasti yleisölle.
Myös Heinähattua näytellyt Aliisa Niemonen onnistui suorituksessaan olevan täysin vastakohta Vilttitossulle. Hieman sisäänpäin sulkeutunut ja tunnollisempi Heinähattu osoitti näytelmässä juuri sen, mitä usein kilteille ja rauhallisille tytöille käy – heidät on helppo jättää huomioimatta räväkkäämpien persoonien rinnalla. Niemonen sai omalla esiintymisellä katsojan sympatiat onnistuneesti puolelleen.
Myöskin muut roolihahmot tekivät onnistuneet suoritukset. Erityisesti mieleen jäi kaksikko konstaapeli Rillirousku (Mariia Herckman) ja apulaiskonstaapeli Isonapa (Hanna Koppanen), jotka kannattelivat näytelmän huumoriarvoa. Koppasen roolisuoritus on hyvä esimerkki siitä, kuinka hahmossa pysytään eleiden ja ilmeiden avulla silloinkin, kun varsinaisia vuorosanoja ei ole. Näytelmän naurattavin osuus oli näiden kahden musiikkiesitys Poliisi on pantteri, joka kiteytti humoristiseen tyyliin kaksikon luonteet mainiosti.
Vaikka näytelmä on suunnattu lapsille, tarjosi se myös aikuisille mielenkiintoista katsottavaa. Itse tartuin eniten kiinni Heinähatun ja Vilttitossun riitaan, joka johti Heinähatun mykkäkouluun. Siitä seurasi lumipalloefekti, jolloin Vilttitossu halusi myös olla puhumatta, ja lopulta myös perheen äiti Hanna Kattilakoski (Anniina Tapioharju) meni mykäksi. Jopa siskosten riitelyä kiinnostavampaa oli nähdä äidin ja isän Matti Kattilakosken (Teemu Polakovski) reagoiminen tilanteeseen.
Äiti suosi selkeästi Vilttitossua läpi näytelmän, jopa lellimiseen asti. Tämä aiheutti itsessäni katsojana ajatuksia siitä, kuinka äidin ajatukset olivat varmasti hyväntahtoisia, mutta väärin toteutettuja. Vilttitossu on kokenut mustasukkaisuutta Heinähatun kirjaviisaudesta ja kypsästä luonteesta, jolloin hän pyrkii tekemään itseään näkyväksi äänekkäin ja isoin elkein. Uskon, että äidin tarkoitus on antaa Vilttitossulle erityishuomiota, jottei hän kokisi olevansa alempiarvoisempi kuin siskonsa. Tämä toisaalta taas luo Heinähatussa epäreiluuden tunteita. Heinähattu tukeutuu paljon Manta Niemisen ja Sari Lahovuoren esittämiin Alibullenin neiteihin, joista Heinähattu saa tarvitsemaansa roolimallia niin tunteiden käsittelyssä kuin myös lempeässä sisaruussuhteessa.
Koska kyseessä on lasten näytelmä ja yksi isoimmista aiheista läpi näytelmän on Littoisten riiviön nappaaminen, ei itse konfliktin ja mykkäkoulun purkamiseen käytetä juurikaan aikaa. Näin aikuisen katsojan näkökulmasta se antaa hieman epärealistisen kuvan erimielisyyksien ratkomisesta. Jäin janoamaan edes jonkinlaista siskosten välistä keskustelua sovinnon yhteyteen.
Ohjaaja Kaarina Perola onnistui luomaan teoksen, joka tuntui ja näytti suomalaisten rakastamalta tarinalta. Kaiken kaikkiaan Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö on onnistunut esitys, joka tarjoaa viihdyttävää ja opettavaista katsottavaa koko perheelle.
