Joni ja Miranda Mäkelä, Hannele Korkiamäki ja Piia Mändul ovat kokeneet liikenneonnettomuuden. Ohessa haastateltavat kertovat kokemuksistaan.

Kauris yllätti öisellä moottoritiellä

Akaalaiset Miranda ja Joni Mäkelä olivat matkalla Haminaan Virolahdelle kesäkuisena yönä kaksi vuotta sitten. Matkanteko moottoritiellä sujui ihan tavallisesti. Joni Mäkelä on työnsä puolesta rutinoitunut kuski.

– Kierrän Suomea työkseni, sillä tarkastan rakennustyömaita työturvallisuusneuvojana.

Vilkkaimpina vuosina kertyy 40 000–50 000 ajokilometriä per vuosi, hän kertoo.

Mäkelä haluaa lähteä liikkeelle iltamyöhään, sillä silloin on rauhallista ajaa. Nytkin kello näytti puoli kolme yöllä, kun vanha farmari-Volvo kuljetti Mäkelän pariskuntaa ja takapenkillä ollutta pariskunnan koiraa kohti työkämppää.

Lähellä Kotkan keskustaa se sitten tapahtui. Mäkelä ehti jarruttaa ja tipauttaa 120 kilometrin tuntivauhdin sataseen. Silti vasemmalta keskikaiteen yli pompannutta kaurista ei pystynyt enää väistämään.

– Vaikka ajan näin paljon, se oli ensimmäinen kolari elämässäni. Tavallaan sen tiesi, että jossakin vaiheessa tulee tapahtumaan jotakin, ja se oli nyt tässä.

Kaikkea ei pysty ennakoimaan

Kauris kuoli välittömästi törmäyksessä. Sen sijaan isolle farmariautolle ei käynyt juuri kuinkaan.

– Törmäys ei tuntunut sisällä autossa. Auto vain tömähti. Katsoimme välittömästi, ettei kuljetushäkissä olleelle koirallemme käynyt kuinkaan. Se oli onneksi ihan kunnossa, Miranda Mäkelä muistelee.

Kunnossa he olivat itsekin. Vaikka kolari sattui kovassa vauhdissa, autosta hajosi vain umpio ja puskuriin tuli monttu.

– Auto oli ihan ajokunnossa, se ei valuttanut mitään. Koska ajoimme yöllä, liikennettä ei ollut nimeksikään ja takaamme ei tullut ketään, Miranda Mäkelä kertoo.

Mäkelät olivat huojentuneita, että kauris ei kitunut kolarin takia, vaan kuoli heti. Pariskunta soitti 112:een, jotta kuollut kauris tultaisiin hakemaan ajoradalta pois. Kolarista jäi päällimmäiseksi säikähdys, mutta myös helpotus, ettei itselle tai koiralle sattunut mitään.

– Kyllähän se laittoi miettimään, että kun ajaa paljon, on vaan hyväksi, että alla on iso, vahva auto. Vaikka tässä onkin oppinut ennakoimaan vaaranpaikkoja, kukaan ei pysty aavistamaan, että moottoritiellä keskikaiteen yli pomppaa hirvieläin, Joni Mäkelä pohtii.

– Kaikenlaista yllättävää voi aina sattua. Olen kerran nähnyt Urjalan keskustassakin, kuinka hirvi juoksee bussiasemalta kaupan pihaan.

Alinopeuksista vaaratilanteita

Joni Mäkelä toteaa, että liikenteessä vaaratilanteita näkee yhä useammin syntyvän siitä, että joku ajaa selkeästi alinopeutta ja jonkun toisen autoilijan hermot eivät kestä sitä.

– Jos satasen alueella joku ajaa kuuttakymppiä, joku toinen lähtee ohittamaan ehkä juuri huonossa paikassa. En tiedä, miksi selkeät alinopeudet ovat lisääntyneet. Johtuisiko se siitä, että polttoaineen hinta on niin korkealla ja ihmiset yrittävät ajaa säästeliäästi?

Hänen mukaansa liikennekäyttäytymisessä on myös alueellisia eroja.

– Esimerkiksi Savossa autoilijat ovat tosi kohteliaita ja varovaisia. Vaikkapa Kuopiossa näkee, kuinka autoilijat kunnioittavat jalankulkijoita, ja aina pääset kadun yli suojatietä ihan rauhassa. Toista se on jossakin muualla, hän sanoo.

Huhtikuinen lumimyräkkä vei työmatkalaisen sairaalaan

Kylmäkoskella asuva Hannele Korkiamäki muistaa huhtikuun seitsemännen päivän vuonna 1992 kuin eilisen. Hän joutui työmatkallaan niin pahaan auto-onnettomuuteen, että siitä on vieläkin jälkikaikuja.

Onnettomuuden seurauksena Korkiamäen rintalasta ja monta kylkiluuta murtui. Vasemmasta polvesta menivät jänteet poikki, ja sormia piti leikata ja naulata. Häneltä repeytyi myös päänahka niin pitkältä matkalta, että tarvittiin 27 tikkiä. Sairaalassa kului kaksi viikkoa, mutta työkyvyttömyyttä kesti paljon pitempään. Myös henkiseen parantumiseen tarvittiin apua, niin kova säikäytys kolari oli.

– Lähdin aamulla leipomoon töihin Toijalaan. Lumet olivat jo sulaneet, mutta juuri sinä yönä oli lumimyräkkä, jota ennustettiin jo illalla. Aamuviideltä lunta oli yli 30 senttiä. Olin kääntymässä Sotkiantien jälkeen Kurisjärventielle. Olin jo kerran pysähtynyt pyyhkimään tuulilasia lumesta, sillä vaikka pyyhkijät olivat päällä koko ajan, se ei auttanut.

Sitten se tapahtui. Hannele Korkiamäki ajoi T-risteyksestä läpi ja putosi autoineen tieltä pois alas useita metrejä. Vaikka vauhtia ei ollut enempää kuin noin 30 kilometriä tunnissa, lopputulos oli paha.

– Ne puhuivat kymmenestä metristä pudotusta, mutta ei siinä niin paljon ollut, hän arvioi.

Vain autonvilkut näkyivät

Hannele Korkiamäen onneksi heidän perheensä kotitalon läheisyydessä asui mies, jolla oli melkein sama aikataulu. Hänellä oli tapana lähteä Korkiamäen jälkeen ajelemaan töihin Valkeakoskelle 5–10 minuuttia myöhemmin. Näin oli ainakin yhdet jäljet, joiden perässä ajaa huonollakin kelillä.

Ilman tätä miestä Hannele Korkiamäki olisi saattanut joutua odottamaan paljon pitempään ennen kuin apua olisi tullut.

– Hän oli ajanut jälkeeni, ja kun jälkiä ei näkynyt, hän oli pysähtynyt linja-autopysäkille ja nähnyt montussa autonvilkut, hän muistelee.

Hannele Korkiamäki ei päässyt autosta ulos, vaikka oli yrittämässä takaovestakin.

– En itse muista tilannetta tarkasti. Jalat eivät oikein toimineet, ja kasvoilla oli hyytelömäistä verta. Auton aurinkoläppä oli repeytynyt, ja sen terävä reuna oli viiltänyt päänahan auki.

Paikalle tullut miesautoilija lähetti toisen paikalle tulleen soittamaan apua ensimmäisestä talosta, jossa vain valoa näkyy. Tuolloin ei vielä eletty kännykkäaikaa. Paikalle tulivat niin ambulanssi, palokunta kuin poliisi.

Huono keli laukaisee ajopelon

Hannele Korkiamäki vietiin ensiksi päivystykseen Toijalan terveyskeskukseen ja sieltä Tampereelle yliopistolliseen sairaalaan. Sairaalaviikot olivat pienten lasten äidille pitkä aika, sillä kotona odottivat aviomiehen lisäksi ekaluokkalainen tytär ja 3-vuotias poika.

Heti kolarin jälkeen hän oli sitä mieltä, että ajokortti joutaa poliisilaitokselle ja hän ei aja enää ikinä. Hän otti myös lopputilin leipomosta, sillä ajatus siitä, että pitäisi torimyyjänä ajaa sinne ja tänne, tuntui onnettomuuden jälkeen mahdottomalta.

– Mies osti uuden auton minulle ja lopulta, kuukausien jälkeen, otin kerran avaimet ja ajoin Toijalaan. Se kolaripaikka oli ollut minulle kuin musta vaate, mutta silloin ajoin yksin sen ohi ensimmäistä kertaa ja katsoin sen paikan rauhassa.

– Elämän oli jatkuttava. Opiskelin laitoshuoltajaksi ja tein niitä töitä, kunnes pääsin seurakunnalle ja olin viimeiset vajaat 10 työvuottani siellä.

– Nyt olen ollut eläkkeellä jo pitkään ja yritän harrastaa paljon ja pysyä virkeänä. Aina välillä tulee edelleen ajopelkoa varsinkin vastaavalla säällä, mutta silloin pidän taukoa ajamisesta.

Törmäyskolari taajamassa jätti jälkensä jalkoihin

Akaalainen koulunkäynninohjaaja Piia Mändul istui viime vuoden helmikuussa koulutaksin kyydissä taajamassa, kun joutui kolariin. Hänen lisäkseen kyydissä oli kaksi oppilasta.

– Vastassa oli auto, joka oli kääntymässä meidän jälkeemme. Se odotti, että me mennään ensin. Sen takaa tuli kuitenkin pakettiauto, joka väistikin suoraan meidän nokkaan, Mändul muistelee.

Piia Mändul tarkisti ensin, että oppilailla on kaikki hyvin ja he saavat tarvitsemaansa apua.

– Kun pelastuslaitos tuli paikalle, sen edustajat sanoivat, että poliisi oli ilmoittanut, että eivät katso tarpeelliseksi tulla paikalle, Mändul toteaa.

Jälkikäteen Piia Mändul kertoo pitäneensä tätä virheenä. Poliisi olisi voinut paikan päällä todeta ja selvittää monta asiaa.

– Itse sain osumaa molempiin sääriin, kun penkin raudat osuivat niihin. Toisen jalan haava umpeutui lopullisesti vasta saman vuoden toukokuussa, koska se alkoi märkiä.

Mändul näyttää haastattelutilanteessa jalkojaan ja niissä näkyvät yhä aikamoiset jäljet.

– Haavajalasta lähtee tunto, jos esimerkiksi ajan autolla pitempään. Moni asia on saanut jäädä, esimerkiksi en pysty enää juoksemaan, kun jalat eivät kestä tärähdyksiä. Myös korkokengät, joita tykkäsin käyttää, on saanut unohtaa. Kesällä olin ihan maissa. Taloa olisi pitänyt maalata, mutta en enää pysty nousemaan tikkaille.

Myös ruohonleikkuu onnistuu enää vain pala kerrallaan, koska jalat kipeytyvät.

Onnettomuuden jälkeisenä vuonna Mändulille on kertynyt 58 käyntiä eri lääkäreillä ja fysioterapeuteilla. Hän joutuu käyttämään hermosärkylääkkeitä. Hän oli kuukausia sairauslomalla ja teki sen jälkeen lyhyempää työaikaa. Nyt tuntimäärää on nostettu.

Mielen hyvinvointi kovilla

Piia Mändul ihmettelee vakuutusyhtiöltä saamiensa korvausten pienuutta ja on käynyt näihin päiviin saakka kirjeenvaihtoa vakuutusyhtiöiden kanssa siitä, mitä hänen mielestään kolarista oikeasti aiheutui.

– Vakuutusyhtiön mielestä jalat tulivat kuntoon alle kahdessa kuukaudessa maaliskuun lopussa. Se on mielestäni ristiriidassa sen kanssa, että vielä huhtikuussa kävelin kepeillä ja jalka märki toukokuussa.

Jalkoihin tulevien kiinnikkeiden vuoksi hän on saanut fysioterapiaa. Hän on käynyt omalla kustannuksellaan niin lymfassa kuin kraniosakraaliterapiassa.

– Minusta vakuutusyhtiöt toimivat tässä tapauksessa erikoisesti. Autot menivät lunastuskuntoon ja maksettiin heti pois, mutta ihmisten korvauksista pitää tapella.

Piia Mändul sanoo, että tapahtunut on laittanut mielen koville.

– Luulin, että kestän mitä vaan, mutta ei se taida niin ollakaan. Jonkinlainen posttraumaattinen stressireaktio siitä kolarista tuli. Olen kahden erityislapsen äitinä tottunut täyttämään kaikenlaisia kaavakkeita, mutta kyllä tämä aika on ollut raskasta. Onneksi työnantaja, työterveyshuolto ja työkaverit ovat olleet ihania. Heidän tuestaan olen saanut voimia.