Vielä vaaleista vähän. Suomessa eduskuntavaalit ovat totaalisen pysähdyksen paikka, jossa paitsi valitaan maalle uutta suuntaa myös arvioidaan mennyttä nelivuotista. Vaalit ovat myös monta viikkoa kestävä sosiaalinen tapahtuma, joka valtaa työpaikkojen kahvipöydät ja ruokalat.
Vaaleista keskustelemisen kautta urkimme kanssakulkijoidemme maailmankuvaa, teemme johtopäätöksiä siitä, mitä ihmiset ajattelevat asioista ylipäätään. Kuuluvatko he Meihin vai Muihin?
Vaikka en käytetylle d’Hondtin vaalitavalle pystykään tarjoamaan uskottavaa vaihtoehtoa, on tässä henkilö- ja listavaalin yhdistelmässä omat ongelmansa. Vaalitapa suosii erityisesti suuria puolueita, ja itse ehdokkaat jäävät joskus jopa taka-alalle. Itseni löydän kuitenkin kerta toisensa jälkeen äänestämästä ensisijaisesti henkilöä – jotenkin mielikuvissani hän se siellä Töölössä ajaa äänestäjiensä asioita ja niitä arvoja, jotka saivat meidät häneen luottamaan. Näin tietysti osittain (toivottavasti) onkin, mutta kuitenkin samalla tietysti puolue ja sen agenda ohjaa hänen ja muiden edustajien toimintaa.
Yksilö ei kuitenkaan ole sama asia kuin edustamansa kollektiivi. Vieraalta arkipäiväisissä kohtaamisissa tuntuu jälkimmäisen demonisointi, jonka seurauksena jonkin puolueen edustaja tai äänestäjä leimataan kuin lähtökohtaisesti, hänen omia ajatuksiaan sen kummemmin kuuntelematta.
Kaikkien puolueiden listoilla oli esillä hyvin monenlaista kandidaattia luottamustehtävään. Silti spontaanit reaktiot arkipäivän keskusteluissa ovat usein tyyppiä ”et kai persua äänestä”, tai kliseitä ”kokkareista” tai vasemmistopuolueista.
Kerro äänestämäsi puolue, niin tiedän, millainen henkilö olet -ajattelu on hyvin yleistä somessa, baarissa ja kahvipöydissä. Keskustelut menevät tunteisiin. Minusta edustajat itse ovat kiinnostavampia, ja heillä on oltava oikeus aloittaa tyhjältä pöydältä.
Vaikken perussuomalaisia koskaan ole äänestänytkään, on kiinnostavaa nähdä miten vaikkapa arvostamani historioitsija Teemu Keskisarjan parlamenttiura lähtee käyntiin. Hesarissahan arvosteltiin hänen kampanjaansa menneellä viikolla jo ”junttimaiseksi”, joten odotuksia epäonnistumisesta ja samasta ”junttimaisuudesta” on varmaan ilmassa monella taholla. Samaa potentiaalia löytyy muiltakin, vasemmalta ja oikealta.
Vielä lopuksi: sain vihdoin loppuun SS-pappi Kalervo Kurkialan elämäkerran. Jälleen tuli mieleen ympäristön ja olosuhteiden vaikutus. Hänen saksalaista kansallissosialismia sympatisoivaa ajatteluaan ei voi hyväksyä, mutta samalla elämäkerta tuo hyvin esiin sen, kuinka vääjäämätön hänen polkunsa tuohon ideologiaan oli hänen elämäkaarensa, perhetaustansa ja olosuhteiden valossa. Lukiessa herää miettimään, miten itse olisin toiminut noissa kengissä noiden vuosikymmenten aikana.
Markus Mantere
Kirjoittaja on yliopistomies ja muusikko.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
