Seurakuntavaalien ennakkoäänestys käynnistyy 8. marraskuuta. Asia ei oikeastaan kuulu minulle mitenkään. Minua ei ole kastettu, mutta olen silti ottanut osaa seurakunnan toimintoihin jonkin verran. Lapsena kävin muun muassa Viialan seurakunnan kerhossa, josta minulla on oikein mukavia muistoja.
Koulussa ehdin pari vuotta olla uskonnontunneilla, kunnes eräänä päivänä koin eräänlaisen herätyksen. Luokkaan tuli jostain Aasian maasta palannut lähetystyöntekijä kertomaan kokemuksistaan.
Kerronta oli mielenkiintoista, kunnes hän kertoi kuinka hassuja sikäläiset ovat rakentaessaan kaarevia kattoja, jotta sateen mukana laskeutuneet pahat henget lentäisivät takaisin taivaaseen. Hän nauroi muun luokan kanssa, ja minä mietin, kuinka hassua onkaan myös uskoa sellaiseen jumalolentoon, josta hän puhui täytenä totena. Seuraavalle lukukaudelle vaihdoin elämänkatsomustiedon opetukseen.
Yläasteella muuan pappi tuli uskonnonopettajaksi osalle luokista. Ensimmäisen tunnin nimenhuudossa pappi oli jupissut, että mikseivät ihmiset voi elää normaalisti, kun osa nimilistan oppilaista ei ollutkaan paikalla vaan elämänkatsomustiedon tunnilla tai vapautettuna kokonaan opiskelusta.
Otin tapahtuneen henkilökohtaisesti, koska en voinut käsittää, kuinka opettajana toimiva voi julkisesti jaotella koululaisia normaaleihin ja epänormaaleihin. Tämän jälkeen aloin suorastaan halveksia koko kirkkoa laimean teiniangstini voimin.
Vuosia kului, ja toisen lapseni vauvavuonna seurakunnan toiminta alkoikin houkuttaa perhekerhojen muodossa, kun muutkin tutut vauvaperheet niissä kävivät. Marssin rohkeasti mukaan, ja koin olleemme erittäin tervetulleita perhekerhoon. Taas sitä lauleltiin samalla penkillä tuttuja lastenvirsiä tuttujen kerhotätien kanssa.
Lopulta myös esikoinen aloitti oman kerhoilun perhekerhojen lisäksi. Hävetti olla vapaamatkustajana, ja kysyinkin, voisinko maksaa erikseen kerhomaksua. Vein sitten uusia pikkuautoja kerholle paikkaamaan häpeääni, jonka itse itselleni loin, kun hymyillen vastattiin, ettei täältä mitään laskuja laiteta kerhoista kellekään.
Ulla- ja Mervi-kerhotätien rakkaudella avaamat portit seurakuntaan olivat taas niin auki kutsuvina kuin olla vaan voi, mutta edelleen saarnastuolien ummehtunut löyhkä esti minua ottamasta askelta lähemmäs. En taida uskoa Jumalaan, mutta onko kuitenkin kyse ennen kaikkea siitä, etten voi uskoa kristittyjen patriarkaaliseen Jumalaan?
Kirkon brändäämät usko, toivo ja rakkaus ovat kauniita sanoja, mutta usko ja vallanhimo ovat tainneet aikoinaan sokaista ja jyrätä kaksi jälkimmäistä alleen. Sivustakatsojan mielestä tilalla on edelleen pelkoa, armottomuutta ja syrjintää.
Voiko joku tuntea samaan aikaan syvällä rinnassaan toivoa ja rakkautta, kun hän jakaa maanpäällisiä tuomioita esimerkiksi rakkaudesta samaan sukupuoleen? Pitäisikö sinunkin 16 vuotta täyttänyt seurakuntalainen käydä antamassa ääni todelliselle toivolle ja rakkaudelle?
Tinja Lahdenmäki
Kirjoittaja on äiti, yrittäjä perheyrityksessä sekä basisti.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
Kommentointi on suljettu.