Anna ja Anatolii Snizhkon piti päätyä häämatkalle Sansibariin helmikuun lopulla. Sansibarin sijasta pariskunta päätyi Ukrainassa alkanutta sotaa pakoon Suomeen 1,5-vuotiaan tyttärensä Solomiian ja Annan iäkkään äidin Nilan kanssa.
– Alkuviikot Suomessa olivat raskaita, unta oli vaikea saada ja sota pyöri mielessä, Anna kertaa.
Alkuun Annaa pelotti kovasti ja pelottaa edelleen, miten Ukrainaan jääneet sukulaiset ja ystävät pärjäävät. Yhteydessä Ukrainaan jääneisiin ollaan päivittäin. Nyt Kiovassa on rauhallisempaa, mutta tilanne on silti epävarma.
– Luulen, että jatkossa ihmisten täytyy tottua ajatukseen, että asutaan vaarallisella alueella, vaarallisessa maassa. Vähän niin kuin Lähi-idässä. Toisaalta on rauhallista, ja toisaalta on tietoisuus siitä, että jotain voi milloin vain sattua. Pelkään, että tilanne saattaa jäädä tällaiseksi, Anna suree.
Perhemajoituksesta omaan kotiin
Perhe saapui Suomeen Puolan kautta. Matka oli pitkä ja raskas etenkin isoäiti Nilalle ja pienelle Solomiialle. Rautatieasemalla heitä oli vastassa Rauni Mokka, jonka luokse perhe majoittui lähes kuukauden ajaksi.
– Oli meillä opettelemista yhteiselossa, kun yhtäkkiä talo oli täynnä, Rauni nauraa.
Huhtikuun alussa perheelle osoitettiin kaksi asuntoa. Isoäiti Nila pääsi katutasoon yksiöön ja Anatolii, Anna ja Solomiia kahta kerrosta ylemmäs kaksioon. Samaan rappuun muutti myös kolme muuta ukrainalaisperhettä. Vapaaehtoiset olivat kalustaneet asunnot etukäteen ja verhot oli laitettu ikkunoihin. Paljoa asunnossa ei ole tavaraa, vain välttämätön. Leluja on Solomiialle löytynyt lahjoituksena mukavasti.
– Ehkä on ihan hyvä, että isoäiti Nila pääsee välillä omaan rauhaan yksiössään. Puolitoistavuotiaan ja yli kahdeksankymppisen yhteiselo pienessä tilassa on aika haastavaa. Nyt äiti saa välillä huokaista, vaikka yhdessä joka aamu aamupalan syömmekin, Anna hymyilee.
Nilalle aika Suomessa ja Ukrainan tilanteen seuraaminen on ollut erityisen vaikeaa. Anna ei haluaisi, että Nila seuraa uutisia, mutta toisaalta hänen on saatava tietää missä mennään.
– Hänen on hyvin vaikea kuulla kuinka lapsia ja aikuisia kuolee ja loukkaantuu Ukrainassa. Uutisia seurattuaan hän on todella mustissa mietteissä, Anna suree.
Ruokaa kasvatetaan, töitä kaivataan
Anatolii esittelee istutuksiaan. Hän on laittanut kasvamaan muun muassa tomaattia, salaattia, kurkkua, basilikaa, melonia. Kurkkujen taimilaatikon hän nostaa parvekkeelle aina kun lämpötila siellä kipuaa yli seitsemän plusasteen. Yöksi laatikko päätyy takaisin sisälle.
Perheen ruokaostokset täydentyvät ruoka-avulla. Anatolii hakee kaksi kertaa viikossa EU-ruokaa. Anatoliin mielestä parasta olisi, jos hän voisi tehdä töitä ja saada siitä palkkaa.
– Aktiivinen ja ahkera kun olen, tekisin mielelläni. Ongelmana vain on, etten osaa suomen kieltä, Anatolii harmittelee.
Hän on käynyt pari kertaa viikossa auttamassa kirpputorilla hommissa, joihin ei kielitaitoa tarvita.
– Suomen kieltä opettelemme kaikki, ja sanavarasto karttuu, mutta tämä on aika vaikea kieli, toteavat Anna ja Anatolii.
Solomiia on oppinut sanomaan suomeksi isä, mutta puheen kehittyminen ottanee aikansa. Tällä hetkellä tyttö kuulee kolmea kieltä: ukrainaa, englantia ja suomea.
– Luulen, että se hidastaa vähän puheen alkamista, Anna pohtii.
Anna osaa englantia, mutta Ukrainassa äidit ovat pienten lasten kanssa kotona ja isät töissä. Siksi Annakin toivoo, että Anatoliille löytyisi työ.
– Olisimme silloin perheenä myös yhteiskunnallisesti hyödyksi, Anna toteaa.
Kukka Salmiovirta
