Korona kyllästyttää, ja sen tuomat jälkiseuraukset hirvittävät. Viime aikoina on puhututtanut yksinäisyyden kasvu ja olympialaisten myötä liikunnan harrastajamäärien lasku. Ne kietoutuvat monella tapaa toisiinsa.
Harrastukset ovat etenkin lapsille ja nuorille niitä kohtaamispaikkoja, joissa luodaan ystävyyssuhteita ja ollaan mielekkään tekemisen parissa. Harrastusten puuttuminen saattaa siis aiheuttaa yksinäisyyttä ja erilaista surua arkeen.
Urheilu nostattaa laajan kirjon tunteita, niin penkkiurheilijana kuin itse liikkujallekin. Se voi antaa valtavan onnen tunteen; toisen menestys voi tuntua lähes omalta voitolta. Tätä mietin, kun olympialaisissa on saanut jännittää suomalaisten menestystä eikä ilon kyyneliltä ole vältytty.
Kunnon jännitystrilleri on mitä parhainta viihdettä ja voi pelastaa vaikka koko päivän. Kunpa kouluissa olisi oltu valppaana ja annettu oppilaiden seurata mitalihiihtoja kesken oppituntien, kannustaa lapsia kokemaan yhteisönä tunteikkaita ja isänmaallisia hetkiä. Väitän että ihmisille tekee hyvää kokea ääritunteita välillä.
Nyt rajoitusten purun kautta olisi tärkeää saada innostettua kansalaiset takaisin harrastamaan ja liikkumaan. Ennen kaikkea lapset ja nuoret. Olympialaisten kaltaiset suuret urheilutapahtumat saattavat toimia liikkeellepanijana uuden elämäntavan opettelussa. Juuri nyt meillä on monta pikku-niskasta haaveilemassa urheilustaran urasta. Ja vaikka harvalla urheilusta ammattia tulee, niin tällaiseen aikaan on hyvä aloittaa uusi intohimoinen harrastus.
Muistelen tutkimuksia, joissa on arvioitu koko kansakuntamme itsetunnon kohentuneen ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden aikaan. Ja samalla hirvittää SPR:n uusin (14.2.) barometri yksinäisyyden lisääntymisestä. Joka neljäs tuntee kuukausittain yksinäisyyttä. Tähänkö on tultu? Yhteiskuntamme on epäonnistunut.
Tästä pääsee aasinsillalla yksinäisyyteen, joka nakertaa yksilöä ja lopulta koko yhteiskuntaa. Ihminen kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä, toisten hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yksinäisyyteen liittyy paljon myyttejä, jolloin sitkeästi ajattelemme esimerkiksi, että yksinäisyys on harvinaista. Ei pidä nykypäivänä paikkaansa.
Yksinäisyys koskettaa eniten lapsia, nuoria ja ikäihmisiä. Kuinka valtavat määrät meillä on nyt erilaisen toiminnan ulkopuolelle tipahtaneita ihmisiä, jotka tarvitsisivat kannustajaa, vierellä kulkijaa ja toimintaan kutsujaa elämäänsä?
Kiillotettu some-elämä antaa kauniin kuvan toisten arjesta ja elämästä, eikä yksinäisyydestä kehtaa edes puhua. Mutta huolestua kannattaa laajemminkin. Tämä jos mikä tulee maksamaan kiertoreittejä myöten pitkän pennin. Ollaanko pian brittien tiellä palkkaamassa yksinäisyysministeriä, tai miksikäs ei jo oltaisi.
Yksinäisyys on sosiaalista kipua. Sen määrä vähenee, jos yhteisöllisyyttä onnistutaan vahvistamaan. Se ei kaiketi ole sen jonkun muun vastuulla vaan omasta lähipiiristä aloittaen meillä kaikilla on mahdollisuus siihen vaikuttaa.
Yhteenkuuluvuudentunne on perustarpeitamme. Koetko sinä sitä?
Katariina Kähkölä
Kirjoittaja on sosiaalialan yrittäjä ja psykoterapeutti.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
