Nyt etätyöaikana, kun luet tätä tekstiä joko kännystä, tietokoneelta tai keittiön pöydän ääressä, ei ole pieni liikuntatuokio pahitteeksi. Nouse seisomaan, ota hartioiden levyinen haara-asento ja heiluttele käsiä sivuilla rennosti. Tee mielessäsi valinta, kumman käden asetat eteesi kämmenen ollessa kupilla, aivan kuten pitelisit kämmenessäsi vaikka kourallista hiekka.
Kun olet tehnyt valinnan ja kämmen on edessäsi kupilla suunnilleen vatsan korkeudella, aseta toisen kätesi, siis sen, joka ei ole kupilla edessäsi, kyynärpää tähän kämmenkuppiin kämmenen osoittaessa kohti otsaasi. Muista myös laskea leuka kohti rintaa. Nyt tarkkana. Ala hyvin hitaasti nostamaan kupilla olevaa kättä ylöspäin toisen käden kämmenen lähestyessä otsaasi. Kun kämmenpohja koskettaa otsaasi, ole paikoillasi hetki ja anna otsan nojata kunnolla kämmeneen.
Tästä seuranneeseen tunteeseen voi samaistua esimerkiksi jos täyttää 40 vuotta vaikka ajattelee (olevansa) kuin 17 vuotias. Tai kun somen poliittisella hiekkalaatikolla kinastellaan, kuka sanoi ja mitä milloinkin mistäkin Mäntymäen vanhainkodin asiassa. Tai kun tuulivoimalan perustuksiin meneekin enemmän betonia kuin ydinvoimalaan suhteessa tuotettuun kilowattituntiin. Tai kun erään paikallislehden päätoimittaja pahoittelee kirjoituksiaan ilmastonmuutokseen liittyen, kun mielensäpahoittajia on ollut liikkeellä.
Kyseessä on siis jollakin tasolla epäonnistumisen tunne, joko henkilökohtaisesti tai toisen puolesta. Epäonnistumista ei pidä pelätä eikä vältellä, onhan se nopein tie oppimiseen. Tämänkin kantapääopiston kaikki ovat varhaislapsuudesta asti käyneet, osa paremmin, osa vieläkin paremmin. Jos samat virheet jatkuvat kerrasta toiseen, tämä filosofia ei toimi. Olettamuksena edellytetäänkin tietynlaista älykkyystasoa, joka johdattaa pois epäonnistumisen polulta.
Alun jumppatuokio on apinoitu suoraan Mikko Kuitusen eräästä lyhyestä luennosta, jossa hän havainnollistaa epäonnistumista ja kannustaa epäonnistumaan, koska se on myös nopein tie oppimiseen. Käänteisesti, jos ei koskaan epäonnistu, oppiiko koskaan mitään?
Politiikassa näyttää siltä, että epäonnistumisen myöntämistä pelätään niin paljon, että se peittää alleen kaiken hyvän ja tarkoituksenmukaisuuden. Kunhan vaan ei mokata niin kaikki on jees. Miksi ihmeessä on näin? Vai onko todella niin, että politiikassa ei tehdä virheitä? Ja me tiedämme mitä se tarkoittaa oppimisen kannalta. Kuntavaalit lähenee!
Kuinka paljon kollega/puoliso/lapsi/vanhempi/sisarus saakaan arvostusta ja sympatiaa, kun rehellisesti myöntää joskus, että vituiks men. Vastapuoli saa tarvittaessa haluamansa synnintunnustuksen ja elämä jatkuu. Syylliset on löydetty ja voidaan alkaa korjata vaurioita. Tämä pätee siis aivan kaikkeen päiväkodin pihaleikeistä lähtien.
Omassa elämässä sattuma, jota joku voi kutsua myös kohtaloksi, johdattaa mitä erilaisempiin onnistumisen ja epäonnistumisen tilanteisiin. Ja koska me olemme ihmisiä emmekä koodattuja koneita, virheitä tapahtuu ja niin täytyykin tapahtua. Se, mikä erottaa meidät koneista ja myös osittain toisistamme, on mitä tapahtuu virheen tekemisen jälkeen.
Henri Salonen
Kirjoittaja on Tampereen ammattikorkeakoulun lehtori, entinen Akaan kaupungin teknisen toimen viranhaltija.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
