Olen viime päivinä selannut tiuhaan Akaan historia -teoksia. Niitä on kolme. Seppo Suvanto kirjoitti ensimmäisen osan ja veli Pekka Suvanto toisen osan. Veljesten kirjat sisältävät paljon tietoa niille, joita Akaan menneet ajat kiinnostavat. Moni nykypäivän asia selviää, kun saa tietää, miten tähän hetkeen on tultu. Ymmärtää, mutta ei aina hyväksy.
Seppo Suvannon kanssa ehdin keskustelemaan muutaman kerran. Hän oli jo vanha mies. Pekka Suvannon tapasin kerran. Useammin sain häneltä teräviä huomiota puhelimessa tai kirjeitse. Näistä huomioista olen kiitollinen.
Kirjasarjan kolmannen osan kirjoitti Martti Favorin. Hänen työnsä etenemistä sain seurata oikein lähietäisyydeltä, kun mies toimitti minulle käsikirjoituksia luettavaksi. Jälleen aukeni moni asia, mutta tiedän, että moni asia jäi vielä penkomatta.
Martti Favorinia vaivasi muun muassa lähteiden ristiriitaisuus. Sain hänet 2017 kirjoittamaan Akaan Seutuun pitkän kolumnisarjan ja hyvä niin.
Esimerkiksi Akaan vuoden 1918 tapahtumat pitäisi käydä vielä kronologisesti ja paikkakuntakohtaisesti läpi. Tärkeää tietoa on löytymättä ja löydetty tieto on liian monessa lähteessä, kirjassakin, ja väitän, että tietoa on myös väärin kirjattu.
Myös Kylmäkosken ja Viialan kuntien tarina pitäisi kirjoittaa auki. Viialan osaan rohkenen esittää tekijöitäkin. Maisterit Harri Rantala ja Heikki Tuokko ovat tekemistä vaille. Osaavia miehiä kumpikin.
Ja Kylmäkoski ansaitsee kokonaan oman kirjan. Se olisi aluksi hyvä pro gadu-työn aihe jollekin.
Akaan historian neljännen osan kirjoittaminen pitäisi aloittaa viipymättä.
*****
No mitä historiankirjoista löytyy? Aina joskus jää miettimään, mitä kirjoittaja on ajatellut, kun on kirjoittanut päätelmiään tapahtuneesta. Otan esimerkin. Professori Pekka Suvanto aloittaa luvun Akaan muu teollisuus 1800-luvun lopulla lakonisesti.
”Viialan sahan ja lasitehtaan lisäksi Akaaseen ei 1800-luvulla perustettu mitään muita huomattavampia tehdaslaitoksia. Pelkät hyvät liikenneyhteydet eivät riittäneet vetämään teollisuutta paikkakunnalle. Liikemaailma ei Viialan sahan perustamisen jälkeen sanottavammin kiinnittänyt huomiota Akaan suomiin mahdollisuuksiin. Toijalaan oli tuskin kukaan ollut edes aikeissa suunnitella suurehkoa tehdasta.
Tähän oli suuresti syynä Tampereen ja Hämeenlinnan läheisyys. Toijala ikään kuin unohtui kahden kilpailevan kaupungin väliin. Sillä ei myöskään ollut ympärillään laajaa maakuntaa, joka olisi voinut antaa aiheen tehdaslaitoksen perustamiseen. Tavallinen Akaan asukas taas ei uskaltanut kuvitella rohkeata omaa yritteliäisyyttä tällä alalla. Puuttui pääomia ja ennen kaikkea puuttui kokemusta. Elettiin pienissä oloissa, joista oli hyvin vaikea ryhtyä edes suurempia yrityksiä suunnittelemaan.”
Näin kirjoitti professori 1954 tutkittuaan asiakirjoista akaalaisten sielunmaisemaa 1800-luvulta.
Valitettavasti törmään tähän sielunmaisemaan tänäkin päivänä 2020. Istuin 1990-luvun puolivälissä kaupunginjohtaja Leena Siikanen-Toivion kokoamassa Toijala Plus-työryhmässä. Työryhmässä olivat mukana ainakin toimitusjohtaja Henrik Immonen ja pankinjohtaja Martti Nykänen. Emme olleet paikkakunnalta – siis syntyperäisiä, joten otimme linjaksemme heitellä estottomasti työryhmän kokouksissa ilmaan villejä ideoita Toijalan kehittämiseksi.
No mitä meille vastattiin? Useimmiten saimme osaksemme ymmärtämättömiä katseita ja toteamuksen: kukahan tuonkin idean maksaisi. Paras tai pahin, ihan miten vain, kommentti tuli aina paikallisen työvoimatoimiston johtajalta, joka näki kaikessa ideoinnissa vain vaaroja. Hän tyytyi järjestelemään synkkiä työllisyystilastoja ja voivottelemaan vähän koulutetun työvoiman osaamattomuutta.
Sukan kutoja ja mämmin vatkaaja ei siis osannut mitään muuta.
Kun katselen ympärilleni, niin mikään ei ole Toijala Plus-työryhmän ajoista muuttunut. Olen kyyninen, myönnän.
Kamreereja, kirjanpitäjiä, talouspäälliköitä tai muita rahasta ymmärtäviä ei koskaan saa päästää ideoimaan mitään. He elävät Akaassa tänä päivänäkin professorin kirjoittamassa 1800-luvun hengessä. He pyrkivät ja useimmiten myös pystyvät estämään rohkeiden ihmisten toiminnan. Raha on useimmiten hirvittävä konsultti.
Totta kai riskit pitää tiedostaa, mutta vähättelemällä ideoita ei mikään kehity. Olen istunut Akaan Rotaryklubissakin jo yli 20 vuotta, ja usein kokouksen jälkeen mietin, miksi olen mukana. Paikkakunnan elinkeinoelämän ”edustajat” keskustelevat joskus niin matalamielisesti, että optimistinen kuulijakin sovittaa köyttä kaulaansa.
Tiedän, että olen tätä kirjoittaessani kotipesän likaaja. Ja en ole lähdössä mihinkään, päinvastoin, aloitan heinäkuussa klubini sihteerinä.
Kun törmää historiankirjoissa hyvin usein Akaata negatiivisesti kuvaaviin ilmauksiin, ei enää ihmettele, miksi paikkakunta ei ole ”hyvien liikenneyhteyksienkään” ansiosta kehittynyt. Sen ei ole haluttu kehittyvän.
En ole ihan varma tarkoittiko professori Suvanto vain 1800-lukua kirjoittaessaan: elettiin pienissä oloissa, joista oli hyvin vaikea ryhtyä edes suurempia yrityksiä suunnittelemaan.
Olen tästä asennevammasta puhunut ennenkin. Tämä on meidän henkinen lukko. Se estää meitä kehittymästä. Pelkäämme epäonnistuvamme ennen kuin olemme aloittaneetkaan.
Osa taas pelkää aloittamista sen vuoksi, että mahdollinen muutos muuttaa todellisuutta liiaksi. Esimerkiksi asuntomessujen järjestäminen olisi varmasti dynaaminen liike eteenpäin. Akaa ei ehkä olisi entisensä, vaan aivan jotakin muuta.
Pelkään myös, että parhaillaan jylläävä koronapandemia hyydyttää paikallisen kehityksen niin, että keskitymme todella elämään pienissä oloissa. Vaarallista.
Väitän kuitenkin, että riskin ottaja useimmiten menestyy. Leomuovi Oy:n Risto Kalliainen, K-kaupan Niko Nylund ja Vaatetusliike Huuskan Maria Valtonen ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ja onneksi meillä on nyt kaupunginjohtajana Antti Peltola.
*****
Muutama vuosi sitten vietimme kesäisiä päiviä Sulkavalla. Oli marja-aika ja metsä ”kuhisi” ulkomaalaisia poimijoita. Näin meille väitti naapurin emäntä ja näimme itsekin muutaman poimijan.
Poimijat kuulemma rohmusivat marjat metsistä.
Koronapandemian takia ei ulkomaalaisia poimijoita taida Suomeen tulevana kesänä tulla. Nyt pelätään, että tomaatit, mansikat ja muut marjat jäävät poimimatta. Suomalaisia ei poimiminen taida kiinnostaa.
Toisaalta puhutaan myös, että moni varma nuoren tai valmistuvan nuoren kesätyöpaikka on uhattuna. Tilanne on monella synkkä. Jos pitää valita rahattoman joutenolon tai vaikkapa palkallisen marjanpoimimisen välillä, niin ainakin minä lähtisin poimimaan.
Eivät ne suuret tulot, vaan ne pienet menot. Olen huono raha-asioissa. Minulla on omasta mielestäni aina liian vähän rahaa tarpeisiini. Tiedostan tilanteeni ja opettelen koko ajan toimimaan toisin. Onnistunkin enimmäkseen. Kesätyöt olivat aikanaan myös paikka oppia. Opin tekemään monenlaisia töitä ja venyttämään saadut ansiot pitkälle talveen. Tiedän kokemuksesta, että kaikenlainen työ kannattaa. Tässä iässä voi jo sanoa, että yhtään harhapolkua ei ole tullut kuljettua, vaikka nuorempana joku reissu harmittikin.
Ja sitten vielä yksi tärkeä neuvo jonka opin. Kenenkään työtä ei pidä aliarvioida.
*****
On myös sanottu, että pandemian jälkeen mikään ei olisi entisellään. En usko tähän ainakaan kokonaan. Moni asia varmasti muuttuu, mutta jos katsoo historiaa, on asioita, jotka eivät sittenkään muutu.
Kriisin jälkeen meillä on suuri tarve palata entisellemme. Kriisi on korostanut esimerkiksi perhearvoja. Kun yhtäkkiä ei olekaan työyhteisöä, jonne ”paeta” kotoa päiväksi, huomaa, kuinka tärkeä perhe on.
Perhe on suomalaisuudenkin ydintä. Ja perhe on yksin elävilläkin. Emme ole pudonneet tänne mistään. Omaksi perheeksi voi katsoa myös läheiset ystävät, joista monelle on ollut tämänkin kriisin aikana apua ja lohtua.
Totta kai pitää varautua siihenkin, että talous järkkyy niin kunnissa kuin valtiollakin. Myös yrityksiä kaatuu. Ei tästä pandemiasta kaikin osin kuivin jaloin selvitä. Mutta tästä selvitään. Minulla on kirjahyllyssäni Wieland Giebelin kuvakirja 1945 Berlin. Parempiakin kirjoja tuosta vuodesta on, ja olen nähnyt hyviä dokumenttejakin tuhoutuneesta Berliinistä, mutta minulle kirjanenkin on vahva muistutus siitä, että ihmiset nousevat rauniokasoistakin.
Toisen maailmansodan ja koronapandemian vertaaminen voi tuntua oudolta. Haluan kuitenkin näin suhteuttaa asioita.
*****
Ikkunallani on nalle. Sitä pysähdytään katsomaan. Nalle on vaimoni ja kun sitä kääntelee, se murahtaa mukavasti. Nalle on museoesine ja olin kerran lähteä se kainalossa jo nallenkorjauskurssille Laaksolaan, mutta Annukka Korpelan pyörittämä käsityöasema ehdittiin sulkea. Nalle on vieläkin korjaamatta, raajarikkokin.
Tyttäreni eivät juuri leikkineet nallella oikeastaan sen takia, että hekin ymmärsivät nallen olevan vanha. Nalle tuotiin meillä todella sairaan viereen tuomaan lohtua. Vaikkapa korvatulehduksesta toipuva sai nallesta lohtua niin, että hymy irtosi. Ison nallen viereen saattoi turvallisesti nukahtaa.
Ja taas on nalle tehtävässään oikealla paikalla. Pistetään nallet ikkunoille.
