En ole koskaan saanut stipendiä tai hymypatsasta. Olin koulussa ihan hyvä, ja varsinkin alakoululaisena kevätjuhlassa ajattelin toiveikkaasti, että ehkä nyt olisi minun vuoroni saada palkinto. Vaikka arvasin, että todistuksessa tuskin tulee niin suuria yllätyksiä, että rehtori minun nimeni mainitsee, pieni toivo pilkahti aina, kun nimiä alettiin luetella. Stipendejä saivat harvat, koulun huippuoppilaat huippukeskiarvoillaan.
Nykykoulussa stipendejä jaetaan monipuolisemmin perustein kuin omana kouluaikanani. Olen kuullut eri kevätjuhlissa lueteltavan paitsi perinteiset arvosanoihin perustuvat, myös monenlaiset taito- ja taideaineiden taitajien, keskiarvon korottajien, tsemppareiden ja hyvän kaverin stipendit. Edelleenkään stipendejä ei riitä kaikille, vaikka opettajat kyllä varmasti löytäisivät jonkin ansion jokaisesta oppilaasta. Stipendien jakaminen on perinteikäs tapa, jolla järjestöt ja yritykset ovat halunneet tukea alojensa taitajia ja tehdä samalla omaa toimintaansa tunnetuksi.
Muutosta on tapahtunut, mutta silti joka kevät jossain herää keskustelu siitä, että stipendit menevät väärille lapsille ja väärin perustein. Ei pitäisi palkita niitä, joilla jo on hyvät numerot, vaan sitä, joka erityisyydestään huolimatta yrittää. Se tasainen puurtajakin ansaitsisi palkinnon, vaikka ei luokan parhaaksi ylläkään.
Näin tapahtuukin, vaikka se oma tsemppaaja tai puurtaja ei stipendiä saisikaan, sillä opettajat käyttävät paljon aikaa sen pohtimiseen, että stipendejä jaettaisiin monipuolisesti. Tarkkaa syytä stipendin saajan valinnasta ei aina edes kaiken kansan kuullen kerrota. Lahjoittajat ovat usein myös määritelleet kriteerit, joita opettajat sitten yrittävät toteuttaa. Toki stipendejä saavat hekin, joilla on hyvä keskiarvo, mutta toisaalta eivätkö he ansaitse sen yhtä lailla kuin kuka tahansa puurtaja tai tsemppaaja? Kovan työn tulos sekin on.
Vaikka oma lapsi ei koskaan stipendiä saisikaan, ei muuten saa 95 prosenttia muidenkaan lapsista. Tajusin itsekin jo lapsena, että stipendejä ja patsaita ilman jääneiden ryhmä on suuri. Tuntui ihan helpolta kuulua siihen joukkoon, vaikka olisihan se ollut upeaa kätellä rehtoria ja ottaa vastaan jokin mukava rahasumma jätskikioskille käytettäväksi. Palkintojen sijaan minun piti löytää onnistumisen tunne omasta itsestäni ja kääntää harmistuminen tavoitteiksi. Tsemppaaminen ja yrittäminen siivittävät elämässä erityisesti niitä, jotka löytävät voiman itsestään, ilman ulkoisia tunnustuksia.
Stipendi ei voi olla itsetunnon perusta tai syy opiskella. Todistus ei ole ihmisarvon mittari, vaan yksi tapa kertoa miten koulussa on oppi mennyt perille ja missä voi parantaa. Huonokin numero on vain sen hetken arvio, joka ei määritä kenenkään tulevaisuutta. Lapsen pitäisi olla vanhempien ylpeyden ja rakkauden arvoinen, vaikka ei kummoisia arvosanoja saisikaan. Ja jos lapsi itse on pettynyt, hän ansaitsee läheisiltään pidemmän halauksen ja hyväksyvän hymyn.
Missä ovat omien kouluaikojeni stipendinsaajat? En tiedä. En nimittäin edes enää muista, kuka ne kävi pokkaamassa.
Kirjoittaja on entinen koululainen, ylpeä äiti ja kauppatieteiden maisteri.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
