Liisa Villasen kolme peittoa valmistuivat ennen joulua. Tänä vuonna peittoja on valmistunut kaikkiaan seitsemän.
Eläkkeellä oleva Pappilan koulun opettaja Liisa Villanen on ahkera neuloja. Vuoden aikana hän on tehnyt seitsemän torkku- tai päiväpeittoa ja useita kymmeniä sukkapareja. Uutta sukkaa hän alkaa tehdä heti, kun on saanut edellisen parin valmiiksi.
– Vuodessa syntyy viitisenkymmentä sukkaparia, joskus enemmänkin. Kun lapset ja muut sukulaiset tulevat käymään, he tietävät mennä sukkakaapille ja ottaa sieltä sopivat, Liisa kertoo.
Tämä vuosi on tosin kulunut etupäässä peittojen teossa.
Sukkia on joskus riittänyt myös seurakunnalle lahjoitettaviksi. Kevään korvalla Liisalla on silloin tällöin ollut tapana laittaa talvelta yli jääneet sukat esille kotinsa edustalle penkille, josta halukkaat ovat voineet käydä niitä hakemassa.
Neliöitä 80 kappaletta
Peittoja Liisa on neulonut parikymmentä vuotta. Ne syntyvät oikealla neuleella neliöistä Äiti Teresa -peittojen tapaan. Tänä vuonna valmistuneet seitsemän peittoa ovat kaikki menneet lahjaksi, kolme niistä lähti pari viikkoa sitten joululahjoiksi yhdelle lapsenlapselle ja kahdelle kummilapselle.
Liisan päiväpeitoissa neliölaput ovat yleensä kooltaan 15 x 15 senttiä. Päiväpeittoon niitä tarvitaan 80 kappaletta. Lappujen värit hän miettii tarkkaan etukäteen ja suunnittelee mallin paperille. Oikeat värit ja määrät pysyvät järjestyksessä tukkimiehen kirjanpidon ja tarkan kartan avulla.
Kahdeksankymmenen lapun tekemisessä vierähtää noin kuukausi ja niiden yhdistämisessä ja reunan viimeistelyssä kolmisen päivää. Viime kesänä Liisa teki yhden peiton alusta loppuun kuukaudessa, kun tuli kiire.
– Mutta silloin en sitten muuta tehnytkään kuin sitä, Liisa huomauttaa.
Neliöt hän asettelee vuorotellen pystyyn ja vakaan, mikä tekee peitosta tanakamman. Ne yhdistetään virkkaamalla, ja reunat viimeistellään nirkolla.
– Ompelemalla saumoista tulee ohuemmat ja sievemmät, mutta virkkaamalla tanakammat. Kun peitto on kasassa, harsin reunan sopivan värisellä langalla lyhyin pistoin ennen virkkaamista. Näin tulee työstä jämäkkä.
Neuletyöt hän aloittaa yleensä uudesta kerästä. Yli jääneet keränloput päätyvät raidoiksi sukkiin tai matkaavat hyötykäyttöön Mummon Kammarille Tampereelle.
Liisa ompeloo ja purkeloo
Nyt kun selkävaivat rajoittavat liikkumista, tuo neulominen Liisalle mielekästä ajankulua päiviin ja mahdollisuuden tehdä jotain muiden hyväksi. Käden ulottuvilla nojatuolin vieressä tarjottimella ovat sulassa sovussa puikot, värikynät ja lääkkeet.
– Kun en muuta voi, istun tuolissa ja neulon. Se on hauskaa työtä ja rauhoittavaa. Kun neulon lappuja, jotka ovat pelkkää oikeaa, voi samalla kuunnella musiikkia, katsoa televisiota ja seurustella. Toki pitää seurata, ettei työstä tipu silmukoita.
Liisa Villanen myöntää olevansa neuloessaan vähän turhankin tarkka. Virheitä ei töihin paranisi jäädä.
– Kun edesmennyt ystäväni Kaija Yrjänä katseli tekemistäni, hän nauroi, kun muisti äitini sanoneen, että Liisa ompeloo ja purkeloo.
Kun sormen päältä jatkuvasti kulkeva lanka tekee sormeen uran, laittaa Liisa sen päälle teipin. Sitten voi neulomista taas jatkaa.
– Niinhän se työ yleensä jättää tekijäänsä jäljen, hän miettii.
Neulominen ja opettaminen kulkevat suvussa
Kymistä syntyisin oleva Liisa Villanen kertoo kipinän neulomiseen syttyneen lapsuudenkodissa, jossa äidiltä sai tarvittavat neuvot ja ohjeet. Liisan molemmat vanhemmat olivat opettajia, kuten myös isovanhemmat. Opettaminen kulkee suvussa vahvasti verenperintönä, sillä sieltä löytyy useampi kymmenen opettajaa.
– Minulla on ollut hyvä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus – paljon rakkautta ja ystävyyttä.
