Raija-Liisa Viitanen katsoo ulos kotinsa ikkunasta. On kolea pimenevä syysilta, sadettakin ilmassa. Pihakeinussa istuu tyttö päällään kesämekko ja jalassaan kumisaappaat.
– Siinä se oli ikkunan alla, lama. Muistan soittaneeni sosiaalitoimistoon, että siinä sitä sellainen nyt keinahtelee. Oli aika avuton olo. Ihminenhän on arka puuttumaan toisten asioihin, vaikka useimmiten syytä olisikin.
– Silloin vielä kai kuvitteli, että oveni ulkopuoliset asiat eivät kuulu minulle. Tällainen naiivius minulta loppui Rautalassa. Pahinta mitä ihminen voi tehdä, on sulkea hädältä silmänsä.
Lapsien hätä tuli silmille
Vuonna 1990 poikansa kanssa Rautalaan kerrostaloon muuttanut Raija-Liisa herää todellisuuteen. Suomalaiset ovat pudonneet puusta ja Rautalassa se näkyy maailmanloppuna. Useimmilta loppuu työ ja katoaa elämänhallinta. Raija-Liisan lähtiessä aamuvarhain töihin, on jo kyllä hyvin hiljaista, koska yöaikaan elämään siirtyneet aikuiset ovat sammuneet.
– Eihän se omakaan joulu silloin niin kaksinen ollut, mutta pöydässä sen seitsemät herkut. Rautalassa moneen kotiin ei tullut joulua ollenkaan. Ja kaikkein karmeinta siinä oli, että kärsijöinä olivat lapset. Hernekeittopurkki oli jouluateria, jos sekään.
Raija-Liisa kertoo nähneensä hernekeittopurkkia kantavat lapset jonain tapaninpäivänä ja se riipaisi.
– Tiedän, että hädästä puhuminen ja kirjoittaminen harvoin auttavat mitään. Mitä paremmin meillä menee, sitä välinpitämättömämpiä olemme. Nyt – 2013 – on samoja piirteitä ilmassa kuin 1990-luvun alussa. Putoamme taas, mutta kukaan ei tiedä mihin, miettii Raija-Liisa Viitanen.
Lama kouraisi rajusti
Rautala on tässä lehtijutussa muutaman sadan hengen vuokrakerrostaloalue Toijalan keskustan tuntumassa. Alue rakennettiin 1970-luvulla kasvavan teollisuuden tarpeisiin. Samanlaisia alueita löytyy Suomesta joka kaupungista.
Rautala ei ollut poikkeus, pikemminkin sääntö. Kun työpaikoilla meni hyvin, kenelläkään ei ollut aikaa muuhun. Elämiseen riitti karu elementtitalo, josta kohta muutettaisiin muualle. Kun lama 1990-lun alussa iski, kaikilla oli yhtäkkiä aikaa. Ja kukaan ei muuttanut minnekään.
– Sitäkin vielä kokeilin, että suljin töihin mennessäni ja sieltä tullessani silmäni. En halunnut nähdä mitään. Minulla oli kaikki suhteellisen hyvin. Korkeintaan soitin poliisin, kun oli oikein äänekästä.
– Kun projekti alkoi, ja menin sitten ihmisten koteihin. Sieltä löytyi kauneus. Ihmiset tekivät käsitöitä ja jopa raanuja seinilleen. Harmaus lepäsikin vain sen alueen päällä.
1990-luvun lamassa tapahtui tavallisille ihmisille pahinta mitä voi, he syyttivät työttömyydestä itseään. Osa turhautui ja turvautui pulloon, osan valtasi apatia ja neuvottomuus.
Toijala heräsi
Rautalan asuinalueelta Pappilan päiväkotiin, kouluun ja Akaan seurakunnallekin tulleet viestit olivat sellaisia, että jotakin täytyi tehdä. Lapsien hätä oli käsin kosketeltavaa ja siihen ei voinut olla puuttumatta. Koko ajan toki tehtiinkin. Poliisi rauhoitti aluetta viemällä pahimpia putkaan, sosiaaliviranomaiset veivät lapsia huostaan jos muu ei auttanut. Ikkunat helisivät öisin ja autoja rikottiin päivisinkin.
– Pelkkä viranomaistoiminta ei koskaan riitä. Se on aina viimeinen keino tehdä välttämättömin, mutta se harvoin ratkaisee pysyvästi mitään, sanoo Viitanen.
– Kun känni ohi, katoaa häiriö hetkeksi. Aina vain on se arvaamaton olotila, koska känni uusiutuu. Lapset elivät jatkuvassa pelossa.
Hiljattain edesmennyt seurakunnan työntekijä Anja Annila käynnistää seurakunnan tiloissa kaakaopyhäkoulun. Lapset eivät vain piirtele ja vietä aikaa keskenään, he myös syövät voileipiä ja juovat kaakaota. Pappilan koulussa tarjotaan maanantaisin vahvaa kouluruokaa kirjaimellisesti nälkään. Koulussa myös opettajat pesevät vaatteita, jotta joku edes pitäisi pienistä huolta.
– Jos näitä ihania ihmisiä ei olisi ollut, siellä ei olisi ollut mitään. Rautalassa näin ihan konkreettisesti, esimerkiksi miten mahtavaa seurakunnan diakoniatyö voi olla.
Sosiaalitoimisto käynnistää projektin
Vuonna 1995 käynnistyy Rautala-projekti, jossa muun muassa yhteisöteatterin avulla lähdetään nostamaan alueen henkistä tilaa. Toijalan kaupungin kaavasuunnittelija Mari Hietamäki saa kontakteillaan ihmisiä läheltä ja kaukaa liikkeelle. Raija-Liisa Viitanen meni projektiin mukaan ensin vapaaehtoiseksi.
– Kyllähän siinä lapsia lähdettiin pelastamaan. Olin kasvanut muutamassa vuodessa Rautalaan sisään, se oli ihossa kiinni ja kaiketi näkyi kauas.
– Sellainenkin huhu Toijalassa kiersi, että koko alue pitäisi purkaa ja rakentaa uudestaan. Meitä ivattiin myös sanomalla, että alueen ympärille pitäisi ainakin rakentaa aita.
Vastatoimia suunniteltiin hiljaa monessa paikassa. Vapaaehtoinen perustaa Rautalaan ryytimaan ja kirjaston. Margit Vähävuori saapuu kulmille runoillaan. Marjatta Systä ja moni muu kirjoittavat. Yhteisöteatteri saa osallistujia myös muualta kaupungista.
Vapaa-ajan vietosta työksi
Raija-Liisa Viitaselle Rautala-projekti tuli työksi, kun hän aloitti Toijalan kaupungin sosiaalitoimessa oppisopimuskoulutuksen nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Projekti saa toimitilat ensin kellariin, myöhemmin jo maan päälle huoneistoon.
– Toijalan kaupungin sosiaalitoimi, Pirjo Kukkonen, ymmärsi, että jotakin muutakin on tehtävä. Järjestimme omissa tiloissamme lapsille kaikkea mahdollista aamusta iltaan. Meistä tuli tavallaan heidän vanhempiaan ja meille kerrottiin ilot ja surut.
Mutta missä olivat vanhemmat?
– Pubissa tai kotona apatiassa ilman työtä ja tulevaisuutta.
– En muista, että koskaan siellä olisi yksikään lasten vanhempi käynyt katsomassa, mitä siellä tehdään, vaikka esimerkiksi ensimmäisiä uutisia lasten hyväksikäytöstä oli jo Suomessa ollut.
Koskaan ei kukaan tullut kysymään järjestäjiltä sitäkään, mistä projekti sai rahansa esimerkiksi järjestäessään lapsille kaksipäiväisiä vappujuhlia.
– Patjat leviteiin lattialle ja siellä sitä oltiin pitkin ja poikin. Eihän niitä lapsia kotiin voinut päästää, koska siellä saattoi olla toisenlaiset juhlat tai jotakin muuta ikävämpää. Yhteisöteatterin nuoret kiintyivät Rautalaan niin, että he tulivat usein avuksi.
– Kyllä Anja Annila pisti varmasti jotakin omistaankin Vapun viettoon – ihana ihminen.
Iloa elämään ja ympäristöön
Moni Rautalassa asunut aikuinen eli tulevaisuudetonta elämää. Ne lähtivät pois, jotka pääsivät ja jäljelle jääneet eivät tahtoneet saada oikein mistään kiinni. Vaatimaton koulutus tai koulutuksen puute kokonaan esti työn saamisen silloinkin kun töitä jo oli.
– Kyllähän ne ihmiset pohjalla olivat. Aika-ajoin jotkut siellä eivät kyenneet ollenkaan huolehtimaan itsestä saati lapsista. Sen huomasi jo siitäkin, että lasten tarve päästä syliin oli valtava. Yritin kovettaa itseni, että pystyin tekemään työni, mutta kyllähän sitä monta kertaa löysi itsensä itkemästä.
Raija-Liisa Viitanen kavahtaa kuullessaan sanan ”yhteisöllisyys”, varsinkin kun se usein juhlapuheissa ulkokultaiselta.
– Jos naapurista oikeasti halutaan välittää, mennään ja soitetaan ovikelloa ja kysytään, mitä kuuluu. Yhteisöllisyys on usein miltei kaiken jakamista – ja se ei aina ole kivaakaan. Oikeaa yhteisöllisyyttä on koti, porukka, meidän juttu.
Aito yhteisöllisyys on tekemistä
Rautalaan syntyi Raija-Liisan mielestä aito yhteisöllisyys, vaikka hän myöntää senkin, että aika paljon toimittiin ulkopuolisten voimin.
– Ei se kaikki olisi ollut mahdollista ilman ulkopuolisia, mutta vuosien aikana näki myös ihmisten omanarvontunnon palaavan. Kaikki tekeminen ei ollenkaan saanut vastakaikua, mutta jo se oli paljon, että istutuksien annettiin olla paikoillaan ja pihatapahtumiin tuli ihmisiä, joita ei aikaisemmin näkynyt missään.
Rautala-projekti ei ollut hetken huitaisu. Vuosien saatossa Raija-Liisa Viitanen pääsi kumppaneineen alueen asukkaiden kanssa sinuiksi. Syntyi luottamus.
– Jos ihminen on pohjalla, ei hän paljon kerro, eikä hänellä tosiasiassa ole paljon kerrottavaakaan. Sitten kun tällainen ihminen vihdoin puhuu, siinä on vain oltava kuuntelemassa. Ja tässä ajassa – 2013 – minä pelkään, että ei ole ketään kuuntelemassa.
Projekti myös vaati tekijöitään paljon.
– Kyllä minä senkin uskallan tunnustaa, että kaikkea häslätessäni moni asia jäi katveeseen. Ja kun sitä vain meni ja meni, väsyi ja yhtäkkiä päässä oli vain tyhjää. Loppuun palaminen oli aika lähellä. Ja varmaan paljoinkin loppuun, mutta ikä auttoi ymmärtämään, että enempää ei voi.
Rautala muuttui
Kun tänä päivänä kiertelee Rautalan kerrostalojen lomassa, ikkunoista loistavat jouluvalot, porraskäytävissä tuoksuu valmistuva jouluruoka. Taloja ja pihoja on kunnostettu edelleen, osa taloista on täynnä omistusasuntoja. Rautala ei ole enää vuosiin ollut otsikoissa.
– Kun minä muutin sieltä muutama vuosi sitten tähän, muutin täysin toisenlaisesta paikasta kuin mihin aikoinani tulin. Minulta jopa kysyttiin, miksi muutan.
– Olinhan minä välillä siellä sellainen ”poliisikin”, jollaista ei aina katsottu hyvällä. Soitin poliisiauton hakemaan, jos meno pihagrillillä kuumeni liikaa. Ehkä siellä totuttiin Viitaskan turvaankin, olin läsnä.
Itsetunto palasi
Rautala sai projektin edetessä itsetuntonsa takaisin.
– Kun ihmisiä tarpeeksi kovasti lyötiin, puhuttiin alueen aitaamisesta ja muusta, niin syntyi vastareaktio: emme halua tuota. Siinä ensiksi haluttiin oikeudenmukaista kohtelua ja vähitellen palasi myös itseluottamus.
– Rautalassahan asui ihmisiä, jotka maksoivat Suomen laman laskuja omalla elämällään. Ketkä ovat tämä ajan laskun maksajat, hekin ovat jo keskuudessamme.
Projekti päättymistä ei ole kukaan tarkasti kirjannut, mutta 2000-luvulle tultaessa sille ei enää ollut kysyntää. Myös Suomen tilanne muuttui. Raija-Liisa Viitanen ei kaipaa projektille muistomerkkiä, hänelle riittää, jos joku silloin tällöin perkaa suuren kukkamaan. Muistot Rautalasta Raija-Liisalle nousee kyyneliin asti pintaan kahden leikekirjan selaamisesta.
– Olinhan siellä minäkin. En todellakaan tunne enää kaikkia nuoria, joiden kanssa toimin, kun he muuttuvat kasvaessaan niin paljon, mutta ottakaa hihasta kiinni ja muistuttakaa, lopettaa Raija-Liisa Viitanen.
