Paluumuuttaja kiittää paluumuuttajaa lehtikirjoituksesta ja ottaa saman kannan.
Se on demokratian viimeisiä todellisen tasa-arvon temppeleitä, jossa jokainen katsomatta mihinkään yleensä niin määrittävään tekijään voivat hiljentyä sivistyksen ääressä, Lindgrenistä Leinoon, hattivateista Haavikkoon, kukin tavallaan, kukin halullaan. Autottomat pääsevät sinne autottomasti, verkottomat verkkoon, lehdet lukee tilaamatta ja kortin saa luotto- ja tulotiedoista riippumatta.
Voi sinne mennä, kun ei muuta paikkaa ole, voi löytää sieltä itsensä ja toisensa ja koko maailman ja paeta sinne voi, kun on kylmä ulkoa tai sisältä.
Halutessaan saa olla yksin ilman yksinäisyyttä, yksin ihmisten keskellä, tuntea itsensä olemassa olevaksi ja oikeutetuksi, vanha tai nuori, keskittynyt tai syrjäytynyt.
Siellä lapsi löytää lukemisen, jota ei pysty löytämään samalla tavoin joulupukin tuomasta satukirjasta, koska joulupukin säkissä ei ole sitä samaa tunnelmaa, sitä joka syntyy ympäröivästä houkutuksesta lukemiseen, pakahduttavaan lukemisen haluun, joka myöhemmin saattaa johtaa sivistykseen ja parempaan ymmärrykseen eksistenssistä.
Jos tämä paikka korvataan automaatilla tai siirretään palveluna useiden kilometrien päähän, niin se on kuin amputoitaisiin asuinalueelta sen hypotalamus.
Kerran eräs nuori poika, joka tunsi olevansa erilainen, sisältä kipeä, ei löytänyt paikkaansa maailmasta, kunnes löysi tämän temppelin ja sai avun, ilman lääkkeitä, ilman diagnooseja. Sanoista ja sävelistä, joita täällä ilmaiseksi jaettiin tuli suuri lohtu, usko tulevaan.
Jakaa Saarikoski ehtoollisviinin,
Linna öylätin,
Kierkegaard rippinsä antaa,
kuullaan saarnassa Salamaa,
Fjodor pistää katumaan,
Melleri sielustaan veisaamaan.
Viekää vaikka kirkko, siellä ei ole kuin yksi kirja, mutta älkää jumalauta kirjastoa.
Kimmo Virtanen
Teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija
Toijala
Kommentointi on suljettu.