Vaikka Valkeakosken kaupunginteatterin Pikku Pietarin piha ei ole lastennäytelmä, sen keskiössä ovat lapset ja heidän pihapiirinsä muodostama maailma. Onneksi lavalle on jälleen saatu parikymmentä nuorta näyttelijää, jotka kaksoismiehityksenä hoitavat näytökset. Ensimmäisen ensi-illan jälkeen voi sanoa, että näyttämöllä vilisee lahjakkuuksia.
Onnistunut lavastus
Pikku Pietarin piha on itse asiassa pienoismaailma, muutaman kujan muodostama hyvin kirjavan ihmisjoukon yhteisö. Kelloseppä, pirtukauppias, läkkiseppä, sekatavarakauppias ja tietenkin torikauppias Jormalainen elävät perheineen hyvin tiivistä yhteiseloa.
Näyttämölle on luotu värimaailma erivärisine ovineen ja seinineen. Heti tuli mielikuva siitä, että vaikka tuon ajan elämä ei todellakaan ollut taloudellisesti ruusuilla tanssimista, niin sen ei välttämättä tarvinnut olla ankeaa ja ilotonta. Perspaikat molskihousuissa – niissä on riittävästi ihmettelemistä koko kadun väelle. Loistavaa lavastusta täydentävät erittäin onnistuneet puvustusratkaisut.
Hienoja roolisuorituksia
Jännittäminen on täysin ymmärrettävää ensi-illassa. Ensimmäisessä näytöksessä haikailin vähän ripeämpää tempoa, jota varmasti löytyy esitysten myötä. Rooleja on kaikkiaan lähes kolmekymmentä, ja lisäksi mukana on neljä soittajaa.
Pikku Pietaria esittävä Vertti Lahtinen oli alusta asti sisällä roolissaan. Hän eli oikeasti pienen äidittömän miehenalun elämää, jossa vähäpuheisen isän paikkaa täydensivät keskustelut Jumalan kanssa. Pikku Pietarin keskustelukumppani välitti Lyydia Jormalaiselle pojan terveiset ja pihan tapahtumat. Kari Kauhasen esittämä Isä Taivaassa sai näihin keskusteluhetkiin luotua aitoa inhimillistä lämpöä.
Pieni pätkä lastennäytelmää toki mahtui mukaan. Lasten oma teatteri esitti näytelmän Rouva Frisk ja Eversti niin antaumuksella, että yleisö ei voinut olla antamatta raikuvia aplodeja esityksen jälkeen.
Marika Järvisellä (Karoliina Jormalainen) on niin kaunis ääni, että häntä olisi kuunnellut enemmänkin. Muutkin aikuiset olivat sopivat rooleihinsa niin, ettei ketjuun jäänyt yhtään heikkoa lenkkiä.
Pienet roolit jäävät usein huomioimatta, mutta Toni Maulan esittämän apulaiskonstaapelin epätoivoinen yritys pidätellä nauruaan trokarin kuulustelussa sai itsenikin hytkymään tuolissa. Sanaton näytteleminen ja kehon kieli luovat joukkokohtauksissa elävän näyttämökuvan. Tässä koko ensamble onnistui kauttaaltaan.
Musiikki ja koreografia kruunaavat esityksen
Oli todella hienoa kuulla tämän tasoisia lauluja. Onneksi ohjaaja Minna Kangas ei ollut valinnut ennestään tuttuja lauluja. Harri Salmisen säveltämät ja sanoittamat laulut toimivat juuri niin kuin pitääkin, tukevat tarinan kulkua, eivätkä ole irrallisia pläjäyksiä tekstin täytteenä. Melodiset ja vauhdikkaat ”kaustismaiset” sävelmät ovat juuri sellaista kansanmusiikkia, joka sopii tähän kontekstiin.
Mönzi Kurbanali osoittautui koreografina jälleen luottamuksen arvoiseksi. Pienessä tilassa suuren joukon liikuttaminen luontevasti ei onnistu ihan helposti.
Koska näytelmässä on kaksoismiehitys, ajattelin mennä katsomaan myös toisen näytöksen. Voin lämpimästi suositella jo näkemäni perusteella Pikku Pietarin pihaa. Se jatkaa Valkeakosken kaupunginteatterin syksyllä aloittamaa näytelmien sarjaa, joissa aiheena on onni, läheisyyden lämpö ja kyky tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan.
Lasse Kanerva
