Neljästi Suomea olympialaisissa edustanut pikaluistelija Mika Poutala jos kuka tuntee karvaat pettymykset. Ensimmäisen kerran Poutala jäi ilman olympiamitalia Vancouverissa vuonna 2010, koska luisteli neljä sadasosasekunttia liian hitaasti. Tuo mitättömän pituinen hetki, joka jäi Poutalan ja mitalin väliin, musersi miehen. Häneltä meni kokonainen vuosi toipua pettymyksestä.
Tuona aikana Poutala oivalsi, että hänen identiteettinsä oli kasvanut vinoon. Hän oli nähnyt itsensä ainoastaan urheilijana, joka ei ollut mitään ilman mitaleja.
Nykyisin Poutala tunnetaan positiivisena ihmisenä, joka kiertää päätyökseen puhumassa muun muassa firmoissa ja seurakunnissa. Viimeisen puolen vuoden aikana Poutalan on pitänyt noin 60 puhetta. Viime viikon lauantaina Viialan työväentalolla Poutala puhui kahdesti Viialan helluntaiseurakunnan kutsumana huippu-urheilun “menestyksen vaatimuksista ja voittavasta perustuksesta”. Aluksi Viialan urheiluseurojen edustajille ja urheilijoille, ja myöhemmin avoimessa tilaisuudessa.
– Akaan koulujen sisäilmaongelmien takia ja yleisen mielialan nostattamiseksi me haluttiin Viialan helluntaiseurakuntana tuoda positiivinen henkilö puhumaan tänne. Haluttiin nostaa toivoa, tiivisti Viialan helluntaiseurakunnan edustaja Pasi Jokiaho, jolla itseläänkin on urheilutausta.
Karkit piiloon taskuihin
Mika Poutala oli seitsemän-vuotias, kun hänen isänsä kuoli syöpään. Pienelle pojalle isän menetys oli järkyttävää. Hän masentui. Poutalan äiti vei lastaan terapiaan ja koetti miettiä, mikä voisi auttaa. Tässä kohdassa urheilu tuli kuvioihin. Äiti keksi viedä Mikan ja hänen 1,5 vuotta vanhemman veljensä pihaluistelemaan.
– Me elimme yksinhuoltajaperheessä, eikä varaa ollut kaikkein kalleimpiin asioihin, joten kaksi ensimmäistä vuotta me luistelimme tuulipuvuissa. Niissä oli se hyvä puoli, että niissä oli taskut, joihin piilotin karkkia ja söin niitä salaa, Poutala kertoi saaden yleisönsä nauramaan mukana.
Nuorelle pikaluistelijan alulle hieno hetki oli, kun hän sai ensimmäiset omat luistelutrikoonsa. Silloin hän katsoi itseään peilistä ja ajatteli näyttävänsä aivan oikealta pikaluistelijalta.
Vuonna 1983 syntynyt pikaluistelija pääsi ensimmäisen kerran olympialaisiin Torinoon vuonna 2006. Tuolloin hän ei stressannut menestyksestä vaan otti rennosti ja nautti kisatunnelmasta. Omalla päämatkallaan 500 metrillä Poutala sijoittui sijalle 22.
Hän ei edes muista omia luistelujaan noista kisoista. Sen sijaan hän muistaa, kuinka hän istui katsomassa taitoluistelija Kiira Korven ja Susanna Pöykiön kanssa jääkiekon finaalia, jossa Suomi ja Ruotsi pelasivat vastakkain. He olivat nähneet katsomossa myös Kimi Räikkösen, jolta oli pitänyt lähteä metsästämään yhteiskuvaa.
Seuraavana kesänä Poutala huomasi tuntevansa tyhjyyttä. Hän oli ajatellut, että unelmaelämä alkaa siitä, kun hän saavuttaa unelmansa.
– Tajusin eläväni “sit kun -elämää”. Aina tulee uusi “sit kun”. Menestys ei tuo onnellisuutta, vaan kiitollisuus tuo. Aloin pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa, johon merkitsin joka päivä kolme asiaa, joista olin kiitollinen. Se ei ollut aina helppoa.
Muutos toi menestystä
Poutala ymmärsi myös tavoitteiden merkityksen. Hyvä tavoite on hänen mukaansa konkreettinen, sen täytyy olla mitattavissa ja lisäksi sen toteuttamiselle on oltava aikaraja. Poutala otti oman mukavuusalueensa ulkopuolelta tavoitteekseen lukea vuodessa 30 kirjaa. Myöhemmin hän huomasi lukeneensa vuodessa 80 kirjaa.
Samoihin aikoihin Poutala oli yhden sekunnin perässä maailman parasta pikaluistelijaa. Hän alkoi tehdä töitä sen eteen, että hänestä tulisi paras. Poutala tajusi, että hänen oli laitettava ruokavalionsa ja -rytminsä kuntoon sekä parannettava nukkumistaan. Poutala teki kaikkensa myös harjoittelun suhteen.
Tuli vuosi 2010 ja alussa mainittu Vancouverin suuri pettymys. Tämän jälkeen Poutala ei saanut ainuttakaan mitalia viiteen vuoteen MM-cupissa.
– Tosin tein myös kompromisseja urheilun suhteen, sillä rakensimme vaimon kanssa talon ja saimme kaksi lasta tuona aikana, Poutala kertoo.
Mies oli jo lopettamassa pikaluistelun, mutta vaimon sanat “kaikki peliin” sai kelkan suunnan muuttumaan. Koko perhe muutti Kanadaan, jossa Poutala pystyi harjoittelemaan paremmilla jäillä. Kahden kuukauden jälkeen Poutala voitti MM-cupissa hopeaa.
Poutala tajusi, että kahdeksan vuoden aikana hänen perustuksensa oli vahvistunut. Hänestä tärkeät kuusi peruspilaria on oltava kunnossa, jotta menestystä voi tulla. Ne ovat: identiteetti, arvot, ravinto, liikunta, uni ja palautuminen.
Vuonna 2017 Pyeongchangin olympialaisissa Poutala tunsi olevansa valmis menestykseen. 500 metrin luistelu meni täydellisesti, ja mies ehti juhlia voittoa jo mielessään, ennen kuin kääntyi katsomaan tulostaulua. Siinä oli lukema 0,03 sekuntia. Pettymys oli Poutalan sanojen mukaan karmaiseva. Hän soitti vaimolleen mieli maassa ja sai kuulla, että samaan aikaan hänen luistelunsa kanssa televisiosta oli tullut Pikku Kakkonen, jota lapset olivat halunneet katsoa.
– Tajusin, että ei lapsille ollut merkitystä minun luistelullani. Heillä oli ikävä ja he halusivat vain, että isi tulisi kotiin. Tunsin suurta rakkautta ja ymmärsin, että Jumalan rakkaus on samanlaista. Hän haluaa, että sinä tulet vain kotiin. Sinä olet arvokas ja riittävä sellaisena kuin olet, Poutala päätti puheensa.