Viialan teatteri on täysiverinen harrastajanäyttämö, joka uskaltaa ottaa ohjelmistoonsa muitakin näytelmiä kuin farsseja tai suomalaisia maalaiskomedioita. Tämän vuoden ensimmäinen ensi-ilta herättikin mielessä melkoisesti kysymyksiä ja jopa epäluuloja, että millaisesta omenasta nyt on haukattu. Täytyy myöntää, että vaikka olen vuosikymmeniä teatteria tehnyt ja seurannut, en ollut edes kuullut Maiju Lassilan kirjoittamasta näytelmästä Ikiliikkuja. Että pitikin epäillä.
Myös harrastajateatterilaiset haluavat varmasti tehdä erityyppisiä näytelmiä ja kehittyä ilmaisussaan niiden myötä.
Haaveita arjen keskellä
Ohjaaja Kaarina Perola on sovittanut vanhaa tekstiä nykykieleen ja napannut esityksen tilanteisiin mukaan liittymäkohtia nykyaikaan.
Esimerkiksi verryttelypuku, muoviset papiljotit, kynsilakka ja Nissen kravattivalikoima. Mikäpä ihmiselon kurjuudessa tai ihanuudessa ajan saatossa muuttuisi. Unelmoidaan, onnistutaan, rakastutaan, kapinoidaan vanhempia vastaan, petkutetaan ja niin edelleen. Lottovoittoa tavoitellaan, vaikka mahdollisuudet ovat minimaaliset ja rahankäyttöä suunnitellaan jo ennen arvontaa. Ihmiselle tekee joskus hyvää haaveillakin arjen keskellä.
Pirtamestari Hapatus poikansa Nissen kanssa väsäilee ikiliikkujaa miljoonan markan palkinnon toivossa. Polkupyörä on jo keksitty, joten sillä ei miljoonia tienaa. Se on joutaa seinälle roikkumaan, kun tärkeimmät osat on otettu parempaan käyttöön. Vaimo Pielo tekee juurevasti kotitöitä ja heittelee epäileviä kommentteja moisesta hankkeesta, kun ei ole edes insinöörin tekemiä riitinkejä. Kaiken lisäksi rahaakin pitäisi jostain saada jokapäiväiseen elämiseen. Nisse latelee kirjaviisauksia ja todistelee yhteiskuntaa mullistavien keksintöjen, kuten nuppineula, merkitystä yhteiskunnan kehittäjänä. Tytär Hely on rakastunut köyhään poikaan, vaikka rikkaampi talollisen poikakin olisi saatavilla.
Hapatuksella on kuulemma rahaa, tiesi joku kertoa, ja jos kerran joku kertoi niin tottahan sen täytyy olla. Huhu on väkevä mieliä muokkaava voima. Hapatus saa monenlaisia vieraita rahojensa perään, eikä oma järkikään miljoonan markan toivossa laita jarruja omiin tehdashankkeisiin. Maukkaan yllättävä loppu seuraa herrojen Helsingin vierailua. Se on kuitenkin käytävä itse Viialassa todistamassa.
Aina ei tarvita sanoja
Näyttelijöistä ei heikkoa lenkkiä löydy. Lasse Saari on esityksen moottori, joka on jo ulkoisesti juuri roolihahmonsa näköinen. Hänen Hapatuksensa käyttää ilmeitä, äänen vaihtelua ja kehon kieltä todella taitavasti. Alun kohtauksessa ikiliikkujan parissa olisi voinut ehkä käyttää joitakin oikeita työkaluja ja konkreettisesti värkätä kojeen parissa.
Nisse, Marko Itkonen, joutui vähän liian kauan ihmettelemään kädet lanteilla, mutta saipahan näyttää kirjaviisautensa. Itkosen vahva osaamisalue on selkeä puheilmaisu. Isän ja pojan kotiintulo Helsingin matkalta sai ansaitut naurut yleisöltä, niin reppanalta kumpikin näytti.
Hyvään ilmaisuun ei aina sanoja tarvita. Äiti Pielo teki mainiosti vastavoiman pilvilinnoissa harhaileville perheen miehille. Anna Toriseva leipoi, keri matonkuteita ja toimitti muita talon käytännön asioita. Oli huolissaan tyttären naima-asioista. Hän loi perheenäidin hahmon turhia tempoilematta todella hyvin.
Perheen tytär Hely, Jenni Polakovski, on lahja Viialan teatterille. Hänellä on luontainen kyky olla näyttämöllä. Rakkausasioissa ovat kaikki keinot sallittuja. Hulluksi tuleminen on riemastuttavaa katsottavaa ja Joutsenlammen parodinen tanssi sen huipennus. Hauska oivallus ohjaajalta ”Arto musiikkia.” Ja tanssi alkaa.
Anniina Tapioharjun esittämä Beata ilmehti kasvoillaan loistavasti ja pälätti kuin naittajan kuuluukin.
Mariia Herckman muuntautui nopeasti nuoresta pojasta tehtaan myyntitykiksi. Nahkarotsi ja lippalakki, lippa taaksepäin ja kosimaan. Hetkessä liituraitapuku päälle ja asiakirjasalkku käteen. Täydellinen muodonmuutos, joka ei jäänyt ainoastaan asujen vaihdoksi, vaan näkyi koko roolihahmossa.
Muissa rooleissa Timo Vepsäläinen, Janne Petäjä, Anita Ruuskanen ja Sonja Pekkola tekivät kaikki varmaa työtä. Tällaiseen näytelmään sopivat kliseisetkin hahmot. Rehvasteleva talonisäntä, tiukkailmeinen karjanmyyjä, roteva seppä ja ovelailmeinen agrologi.
Erinomainen veto Viialan teatterilta, hyvän ohjaajan kädenjälki huokuu koko esityksestä.
Lasse Kanerva
