Hevoshulluus voi iskeä aikuiseenkin. Näin kävi Satu Mattilalle 12 vuotta sitten. Hän oli työpaikan järjestämässä tapahtumassa, jossa päästiin vaellukselle issikoilla eli islanninhevosilla.
Siitä lähti kipinä hevosharrastukseen. Edellisen kerran hän oli ollut hevosen selässä lapsena.
Viialassa asuva Mattila etsi sopivaa tallia lähiseudulta ja meni alkeiskurssille SS-Tallille Tarttilaan.
– Siinä meni parisen vuotta, kun kävin tunneilla. Ensin kerran viikossa, sitten kaksi kertaa. Sen jälkeen lähti vähän mopo käsistä, nainen naurahtaa.
Tallilla hevostaan pitävä henkilö etsi sopivaa ihmistä vuokraamaan suomenhevostaan parina päivänä viikossa. Mattila tarttui tilaisuuteen. Homma paisui taas muutaman mutkan kautta niin, että lopulta suomenhevonen Eero oli hänellä ylläpidossa.
Aarre saatiin lopulta omaksi
Neljä vuotta sitten Eerosta tuli kokonaan Mattiloiden oma, kun he ostivat sen.
– Saimme Eerosta oman aarteen, Satu Mattila hymyilee onnellisena.
Kipinä tarttui kymmenisen vuotta sitten myös perheen tyttäreen Jonna Mattilaan. Nyt he käyvät Satun kanssa yhdessä tallilla viisi kertaa viikossa. Harrastus on mukavampi kahdestaan, ja tallilla riittää aina puuhaa.
Kahtena muuna päivänä viikossa Eeroa käyvät hoitamassa ja liikuttamassa pitkäaikaiset luottovuokralaiset, mikä tasoittaa hevosesta aiheutuvia kuluja, eikä tallille tarvitse ehtiä joka ikinen päivä.
Yhtenä päivänä viikossa Eerolla ei ratsasteta lainkaan, vaan sen kanssa tehdään kaikkea rentoa ja kivaa maasta käsin, opetetaan kuuliaisuutta tai joskus pieniä temppuja.
– Se on meillä huvittelupäivä, Satu Mattila kuvailee.
Hän korostaa sitä, että hevosharrastus ja ratsastusharrastus ovat paljon muutakin kuin hevosen selässä olemista. Hevonen pitää hoitaa, ja Mattilalle tärkeintä on hevosen kanssa puuhastelu.
Tarve oppia aina lisää
Satu Mattila kehuu Eeroa luonteeltaan mahtavaksi. Se on ennemmin rauhallinen kuin kova menemään, ja sillä on hallussa tilannetaju.
– Uskalsin laittaa lapsenlapseni jo kolmen vuoden iässä Eeron selkään. Hevonen ihan hiipi eteenpäin kun se tajusi, että selässä on pieni lapsi, omistaja ylistää eläintään.
Toki hevonen voi pakoeläimenä säikähtää jotain ja loikata, jolloin riskinä on pudota selästä, jos ratsastajalla ei ole riittävän hyvä tasapaino ja taidot. Aikuisena naisena Satu Mattila ei lähde riskit tiedostaen ratsunsa kanssa maastoon pidemmälle, jolloin olisi vaara esimerkiksi törmätä hirveen.
Sen sijaan tytär Jonna käy maastolenkeillä ja hyppää Eerolla esteitä. Hän käy myös estekilpailuissa.
Äidin ja tyttären mukaan hevosharrastus on sellainen, että mitä enemmän oppii asioita, sitä enemmän tulee tarve tietää lisää. Jonnaa kiehtoo estekilpailuissa se, että on jokin tavoite, jota varten treenata, ja kisoissa pääsee näyttämään taitonsa.
Satu lisää, että oman osaamisen lisääntymisen myötä hevonen palkitsee sillä, että se toimii halutulla tavalla.
Terapeuttinen harrastus
Hevostelussa ihaninta on Mattiloiden mukaan hevonen itsessään. Sen seura rentouttaa.
– Tämän päivän kiireisillä ihmisillä pitäisi jokaisella olla mahdollisuus olla hevosen seurassa. Stressi ja paha mieli haihtuvat tallikäynnillä, Satu sanoo.
Hän kertoo tuttavastaan, joka pyysi päästä Eeroa katsomaan. Mennessä hänen mielensä oli ahdistunut ja apea. Tallilla hän pääsi rapsuttelemaan ja harjailemaan sekä myös taluttelemaan Eeroa pienen lenkin.
– Takaisin ajaessamme nuori nainen oli ihan eri ihminen, puhua pälpätti innostuneesti ja olemus oli aivan toinen kuin tullessamme.
Hevostelu vaatii tietysti aikaa, joka Satu Mattilalla on pois esimerkiksi kotitöistä sekä ystävien luona vierailuista. Oman hevosen hankkimista pitääkin häneen mukaansa aina harkita hyvin tarkkaan. Hevosen omistaminen edellyttää sitoutumista sen hyvinvoinnista huolehtimiseen, ja se vie paljon aikaa ja rahaa.
