Yhdessä jaksamme -kirja kertoo Akaan sotainvalidien tarinaa

Toijalan seudun Sotainvalidien vetäjät Minna ja Juha Vuorinen ovat koonneet Yhdessä jaksamme -kirjan, jossa kerrotaan 32 akaalaisen sotainvalidin ja heidän perheidensä tarina isän haavoittumisesta tähän päivään. Kaikki haastatellut eivät ole enää keskuudessamme. Sodissa 1939–1945 vammautui pysyvästi noin 96 000 ihmistä. Tänään heitä on jäljellä noin 2 500. Vuonna 1940 perustettu Sotainvalidien Veljesliitto on maan vanhin veteraanijärjestö. Toijalan seudun Sotainvalidit perustettiin 11. tammikuuta 1942.

Haastatteluja kirjaan ovat tehneet Raimo Antila, Ainikki Koskinen, Anneli Kanninen, Erkki Kitunen, Risto Suojanen, Minna ja Juha Vuorinen.

Yhdessä jaksamme -kirja on tekijöidensä mukaan sotainvalidien henkisen perinnön siirtämistä nykypolville. Tarinat ovat hyvin realistisia, vaikeitakin, mutta päällimmäisenä on kuitenkin toivo. Henkiin jääminen oli aina ihme ja haavoittunutta usein auttoivat ensimmäiseksi lähimmät kaverit. Esimerkiksi tästä sopii maanviljelijä Reino Piittisjärven tarina.

Nuori perheenisä, sotainvalidi Reino Piittisjärviä (1921-1965) Ranualla Lapissa 1950-luvulla. Toijalaan Piittisjärvet muutivat 1965. Kuva kirjasta Yhdessä jaksamme.

”Lutontiellä Nellimön  lähellä 3.8.1943 suomalaisten kuroma-auto joutui venäläisen partion yllättämäksi. Partio avasi tulen surmaten kuljettajan sekä suurimman osan auton lavalla olleista miehistä. Vain muutama miehistä ehti juosta turvaan metsään. Reino Piittisjärvi istui auton lavalla selkä menosuuntaan nojaten hytin seinään. Häneen osui kaksi luotia, jotka menivät selästä läpi ja jäivät keuhkoihin. Toinen luodeista lävisti rintaontelon ja vasemman keuhkon. Lisäksi välikämmenluu murtui. Kun venäläiset uskoivat tappaneensa kaikki paikalla olijat, he poistuivat. Metsään ehtineet suomalaiset palasivat. He sitoivat Reinon puuhun, jotta vammat eivät pahenisi ja lähtivät hakemaan apua. Avun tuloon kului aikaa 3–4 tuntia.”

Haavoittumisesta alkoi matka useimmiten sidontapaikan läpi kenttäsairaalaan ja sotasairaalaan asti. Hoidettiinpa suomalaisia Ruotsissakin. Joissakin tapauksissa mies kuntoutui niin, että palasi rintamalle. Ei aina, sairaala-aika venyi toisilla vuosiksi. Kun kunto ja vammat sallivat hakeuduttiin työhön kiinni. Opiskeltiinkin ja perustettiin perhe. Toisilla eläminen oli niin heikkoa, että apuun tarvittiin sotainvalidiosastoakin. Muun muassa vuotuisin syyskeräyksin kerättiin varoja vähävaraisille. Elämän sotavamman kanssa oli monelle vaikeaa.

”Aluksi keuhko- ja hermovammat aiheuttivat voimakkaita kouristuksia, mutta iän myötä ne vähenivät. Kivut olivat koko ajan kovat. Lääkkeitä ei kuitenkaan paljon annettu. Hotaa Olavi Sten söi päänsärkyyn, siinä lääkitys. Olkapää vaivasi koko elämän, eikä sitä oikein saanut nostettua ylös. Lukuisten muiden sotainvalidien tavoin Olavi Stenkin piti niin kipunsa kuin vaikeat kokemuksensakin sisällään eikä juuri valittanut.”

Sodasta ei juuri puhuttu veteraanien keskuudessa. Sotainvalideille kuului sotavamman mukainen sotainvaliditeettiprosentti, jonka toiset välttivät hakemasta. Invaliditeetti tiesi muun muassa kuntoutuksia. Kapteenina palvellut Rainer Virevesi ei vaivojaan valitellut ja hyväksyi kuntoutuksen vasta 1990-luvulla.

Nuoret ylioppilaat Maire ja Rainer Virevesi keväällä 1940. Kuva kirjasta Yhdessä jaksamme.

”Otsaan tulleet sirpaleet aiheuttivat myöhemmin epileptisiä kohtauksia. Myös keskittymiskyvyssä oli vaikeuksia. Monta asiaa tuli aloitettua, mutta monet jäivät myös kesken. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut kipujaan, vaikka niitä varmasti oli. Sota-aika oli Visuvedelle ilmeisen raskas, hän ei koskaan puhunut sodasta. Hän myös hävitti kaikki sotaan liittyvät paperinsa.”

Sotainvalidin rinnalla eli myös perhe. Isän kokemukset muuttuivat vuosien mittaan osaksi perheen tarinaa. Aina ei varmastikaan ollut mukavaa, kun hermot olivat pinnalla, mutta kaikesta on selvitty. Monelle tärkeäksi toiminnaksi tuli osallistuminen Toijalan seudun Sotainvalidien toimintaan.

– Katkeruutta ei juurikaan ole havaittavissa. Mieluummin voi sanoa, että sotainvalidien sukupolvelle on ominaista myönteinen elämänasenne. Kun on kokenut todella vaikeita aikoja ja asioita, pienistä ei valiteta. Nauru on herkässä, jos sitten kyyneleetkin, kun koetaan jotakin sisintä koskettavaa. Nuorempana monet pariskunnan kävivät usein tanssimassa ja yhteisiä kesäpäiviä vietettiin muun muassa Kanta-Hämeen Sotainvalidipiirin omistamassa Nuutajärven kesäkodissa. Osattiin iloita, miettii Toijalan seudun Sotainvalidien puheenjohtaja Juha Vuorinen.

Yhdessä jaksamme -kirjaa on myynnissä Akaan Seudun konttorissa.