Huussin oven paukahdus kesäyössä mökkirannassa, kuivien lehtien kahahdus kotilepikossa linnun pyrähtäessä lentoon, tuulen humina puiden latvoissa tutuilla lenkkipoluilla – ääniä, jotka tunnistaisi tuhansien joukosta. Jokaisella meillä on äänimaisema, johon voimme palata. Minä olen palannut sinne konkreettisesti, mutta sen voi tehdä myös ajatuksen voimalla vaikka maailman toisella laidalla.
Ihmisen henkisen hyvinvoinnin huoltamisessa myös äänimaiseman merkitystä on viime aikoina alettu korostaa ja siitä on tehty erinäisiä tutkimuksia. Lueskelin taannoin teosta Sata suomalaista äänimaisemaa (SKS 2006) jossa kirjoituskilpailun kautta suomalaiset eri-ikäiset ihmiset saivat lähettää omia tekstejään kertoen heille tärkeistä äänimaisemista. Näiden pohjalta tehtiin tutkimusta siitä, mistä suomalainen äänimaisema koostuu. Kirjan kirjoittajien mukaan monet näistä äänistä perusteltiin tärkeiksi niiden henkilökohtaisuuden vuoksi. Monelle ne liittyivät lapsuuden ääniin kertoen jostakin tutusta ja turvallisesta.
Palatessani Akaaseen äänimaisema-asia korostui minulle, kun Tampereen Tesoman hyvät bussiyhteydet ja niiden mukanaan tuomat ääniefektit vaihtuivat Toijalan maanantain keskipäivän ”varoitusäänitestaukseen”. Ensimmäisen kerran hätkähdin ja ihmettelin, että mikä se oli. Muutama sadasosasekunti myöhemmin palasin ajassa takaisin Nahkialan koulun pihalle, jossa sama ääni halkoi ilmaa ruokailun jälkeisellä välitunnilla. Tesomalla saimme nauttia myös paikallisen Ripen pubin koko päivän kestävästä suomalaisten suosimasta viihdyttämismuodosta; karaokesta. Tällä hetkellä tuntuu erityisen mukavalta, kun iltaisin omalle pihalle kuuluu jotakin muuta kuin epävireinen esitys Juicen tuotannosta. Luultavasti silti monelle tesomalaiselle tämän äänimaiseman katoaminen olisi erittäin harmillista.
Mitkä muut äänet sitten luovat meille akaalaisille tuttuuden ja turvallisuuden tuntua? Tietenkin junan äänet. Vaikka nykyiset kiskoilla liikkuvat pendolinot ja intercityt on tehty hyvinkin hiljaisiksi ja nopeiksi, ei silti voi välttyä kuulemasta junan rytmikästä kolinaa, kun se ajelee ohi Toijalan ja Viialan.
Oman kylän ääniä ovat myös ne äänet, joita me kaikki kuulemme elämämme keskellä; naapurien touhuja, lasten leikkien ääntä, koiran haukuntaa ja läheisen tietyömaan kaivurin kolinaa. Sanotaan, että kaupungissa on kiivasta ja kovaäänistä ja maalla rauhallista ja hiljaista. Akaa on monelle kaupunkilaiselle maaseutua, mutta täytyy sanoa, että ei täällä ole hiljaista. Eikä tarvitsekaan olla. Äänet kertovat elämästä. Mutta toki on tärkeää, että niitä oikeastikin hiljaisia paikkoja vielä on ja niitä jopa suojellaan, jotta ne säilyisivät sellaisina. Mielestäni kaunis mietelause kiteyttää olennaisen ”On monenlaista melua, mutta vain yksi hiljaisuus.”
Näin terassikauden ollessa parhaimmillaan kannattaa ehkä kiinnittää huomiota millaista äänimaisemaa on luomassa naapurilleen. Kovaäänisenä tunnettuna henkilönä ja rivitalon asukkaana yritän muistaa laittaa välillä omaa volyymiani pienemmälle!
