Kun tilallamme tuli aika luovuttaa päärakennus nuoremman sukupolven käyttöön, aloimme pohtia, olisiko pihapiirissämme asumattomana seisonut keltainen mökki remontoitavissa asunnoksemme. Mökki oli lautatalo, joka oli 30-luvulla rakennettu talon entisen isännän naimattomalle sisarelle mummonmökiksi. 50-luvulla ja 60-luvun alussa siinä oli asunut tilan työmiehiä.
Mökki osoittautui yllättävän hyväkuntoiseksi. Katto oli pidetty kunnossa, perustus oli niin korkea, että rossipohjan alla pystyi konttaamaan. Tuuletus oli hoitunut kissanreikien kautta. Rakennuspohja oli kovaa, kivistä mäkeä. Edes lattian rutikuivia täytteitä ei tarvinnut vaihtaa, ovet ja ikkunat olivat suorassa, lattiassa kaltevuutta vain jokunen millimetri.
Kun asutus aikanaan Suomessa levisi, talot pyrittiin rakentamaan mäkien päälle tai ainakin rinteille, mikä vieläkin näkyy maaseudulla liikuttaessa. Oppi oikeasta rakentamisesta siirtyi perimätietona sukupolvelta toiselle. 1900-luvun jälkipuoliskolla rossipohja, kivijalka tai korkea, tuulettuva perustus hylättiin lähes täysin. Vanhojen talojen kissanreikiä tukittiin lämmön säästämiseksi. On luonnollista, että rakennustavat ajan mittaan muuttuvat, muuten asuisimme edelleen luolassa tai jurtassa, mutta nyt siirryttiin Suomen ilmastossa kyseenalaiseen rakentamiseen, kun talot tehtiin betonilaatalle ja harjakatto muuttui tasakatoksi.
Niin julkiset rakennukset kuin pientalotkin alkoivat homehtua, eikä ongelman loppua näy. Vesi- tai viemäriputkien vuotaessa kosteus levisi betonilaatan päällä koko rakennuksen alle. Maasta nousi rakenteisiin kosteutta, kun eristeet pettivät tai niitä ei ollut. Rakennustyömailla seiniin laitettiin huonosti varastoituja märkiä eristeitä ja muovia päälle.
Nykyisin tiivis taajamarakentaminen on päivän sana, ja sen nimissä kaavoitetaan omakotialueita alaville savipelloille, joissa on syvemmällä veteliä, pursuilevia silttisavikerroksia. Tontit ovat pieniä ja talot raskaita, ja epävakaaseen maaperään kohdistuu kohtuuton paino. Ei ole ihme, jos muutamassa vuodessa seinät liikkuvat ja nurkat rakoilevat. Onko tiivis taajamarakentaminen todella se tärkein asia, niin ettei maapohjan soveltuminen rakentamiseen merkitse mitään?
Ainakin Pirkanmaalla löytyisi yllin kyllin kovaa, kestävää rakennuspohjaa talojen alle, ja niille alaville savimaille voitaisiin perustaa urheilukenttiä, puistoja, puutarhapalstoja tai vaikkapa siirtolapuutarhoja pienine, keveine rakennuksineen. Joillekin uusille pientaloalueille saa rakentaa vain matalaenergiataloja. Aika rohkeaa, kun kyseisistä talotyypeistä on toistaiseksi kokemusta hyvin lyhyeltä ajalta. Ilmanvaihto saa tapahtua vain koneellisesti, ja infrapunakameralla varmistetaan, ettei mistään tihku lämpöä ulos. Talot ovat paksuseinäisiä umpipusseja, joista loppuu happi pitkän sähkökatkon aikana.
Rakentaminen on olevinaan ekologista, mutta tosiasiassa ekologisuus on kaukana, kun ilmanvaihto on koneitten varassa. Koulujen luokat tuuletettiin ennen välitunnin aikana avaamalla ikkunat, ja jos siellä joku sädesieni tai muu oli, se lensi avoimesta ikkunasta ulos ja tilalle tuli raikasta ilmaa. Miten varmistetaan, etteivät nämä kiusanhenget ala pesiä ilmanvaihtoputkistoissa ja leviä sieltä kaikkialle rakennukseen?
Entä jos kaikki uudet asuinkerrostalot ja vaikkapa koulut tehtäisiin yhtä kerrosta korkeammiksi, ja katutaso jätettäisiin parkkialueeksi? Asuinkerrokset olisivat kunnolla irti maasta, jatkuvasti paheneva parkkipaikkapula helpottuisi oleellisesti, eikä lumen siivoajien harmina olisi katujen vierillä niin paljon autoja kuin nykyisin. Eikä sitä rakennuksen alla majailevaa autoa tarvitsisi talviaamuna kaivaa ja raaputtaa kinoksesta esiin.
Anni Tiura
Kirjoittaja on akaalainen emäntä.
Perjantaina 9.8. sarjassa kirjoittaa maanviljelijä Arto Välimäki.
