Kanttori-urkuri Kauko Laitisen syntymästä 100 vuotta

Tiistaina 30. heinäkuuta 2013 tulee kuluneeksi 100 vuotta Viialan ensimmäisen vakituisen kanttori-urkurin Kauko Laitisen syntymästä. Hän syntyi 30.7.1913 Päijänteen itärannalla sijaitsevassa Luhangassa, missä hänen vanhempansa toimivat kauppiaina.

Lapsuus ja nuoruus

Pojan ollessa yksivuotias perhe muutti Joutsaan, johon vanhemmat Abel ja Elin Laitinen perustivat tuolle ajalle tyypillisen sekatavaraliikkeen. Liikkeessä myytiin kaikkea mahdollista mm. ruokatarvikkeita, mutta myös hevosen länkiä, sahoja jne.  Vanhemmat olivat musikaalisia: isä soitti viulua paikallisessa soittokunnassa ja paikkakunnan tilaisuuksissa sekä molemmat vanhemmat lauloivat Joutsan kirkkokuorossa. Kaukon ollessa 6-vuotias hän sai veljen ja samana vuonna hän menetti myös isänsä, joka kuoli sydänkohtaukseen 42-vuotiaana. Kaupan ja perheen hoito jäi äidin vastuulle. Myöhemmin Kaukon äiti meni uusiin naimisiin ja tästä avioliitosta syntyi vielä Kaukolle sisko, Hilkka. Äiti piti kauppaa yksin kymmenisen vuotta ja sitten perhe muutti Heinolaan. Kauko alkoi koulun jälkeen käydä Itä-Häme-lehden Sysmän kirjapainossa oppisopimuksella latojan opissa ja valmistuikin neljän vuoden jälkeen latojan ammattiin.  Lääkäri kuitenkin ehdotti Kaukon miettimään terveydellistä syistä ammatin vaihtoa, koska hän oli ruumiinrakenteeltaan laiha ja hintelä. Lääkäri varoitti, että kirjapainon painomuste saattaa vahingoittaa keuhkoja ja terveyttä.  Edessä oli siten alan vaihto.

Kirkkomusiikkiopistoon 18-vuotiaana

Perheen joutsalainen sukulaistäti, Konttisen Selma oli kiinnittänyt huomiota Kaukon musikaalisuuteen ja hyvään lauluääneen ja ehdotti hakeutumista kanttorin oppiin. ”Kaukosta tulisi hyvä kanttori”, hän oli sanonut. Selma tarjosi mahdollisuutta harjoitella soittoa harmonillaan, koska Kaukon perheessä ei ollut pianoa. Niinpä Kauko harjoitteli soittamista ja kävi myös pianotunneilla Joutsan kanttori Markkulan luona. Kauko pyrki vuonna 1931 Helsingin kirkkomusiikkiopistoon (nykyinen Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosasto) ja aloitti 18-vuotiaana kirkkomusiikin opinnot.

Opiskelu oli siihen aikaan aika hankalaa, koska piti etsiä joka lukukaudeksi uusi alivuokralaisasunto, missä oli myös piano soittoharjoittelua varten. Kauko kertoi sanoneensa aina pidempien lomien ajaksi asunnon irti taloudellista syistä. Opettajina kirkkomusiikkiopistossa hänellä toimivat monet silloiset maineikkaat kirkkomuusikin pedagogit ja kirkkomuusikot muun muassa Armas Maasalo (Johanneksen kirkon urkuri ja säveltäjä), Eino Rautavaara, Eino Linnala, Ilmari Krohn,  Kaukon serkku Arvo Laitinen, Sulho Ranta,  Lasse Mårtenssonin isä, urkujen soiton opettaja  Elis Mårtensson ja lausunnan opettaja rouva Maasalo. Taloudellisista ym. vaikeuksista huolimatta hän kuitenkin valmistui vuonna 1935, 22-vuotiaana, hyvin arvosanoin neljän vuoden opiskelun jälkeen kanttori-urkuriksi.

Kirkkomusiikkiopiston päättäjäistilaisuudessa monet valmistuneet esittivät joitain musiikkiesityksiä. Kauko lauloi säilyneen ohjelmadokumentin mukaan Wagnerin oopperasta Tannhäuser aarian ”Laulu iltatähdelle/Abendstern”. Myös Kaukon äiti Heinolasta oli tullut tilaisuutta seuraamaan.

Kanttoriksi valmistumisensa jälkeen Kauko kävi vielä Viialasta muutamana vuonna laulupedagogi Olavi Nybergin yksityislaulutunneilla Helsingissä tähtäimessään Johanneksen kirkossa pidettävä ensikonsertti. Konsertti ei kuitenkaan jostain syystä koskaan toteutunut.

Ennen ryhtymistä kirkkomuusikon työhön oli Kaukolla kuitenkin vielä edessä asevelvollisuuden suorittaminen.  Lappeenrannan rakuunoissa suoritetun, noin 1,5 vuotta kestäneen asevelvollisuuden jälkeen Kauko ehti tehdä  hetken kirkkomuusikon sijaisuuksia, muun muassa Lohtajalla vuoden ja Orimattilassa muutaman kuukauden. Siihen aikaan kanttoreista oli ylituotantoa eli oli vaikeata saada vakituista virkaa.

Rakkaus syttyi sota-aikana

Maailmanpoliittinen tilanne syksyllä 1939 aiheutti sen, että Kaukollekin tuli määräys saapua rintamalle isänmaata puolustamaan. Sotien aika eli vuodet 1939–1944 kuluivat pääosin Karjalan kannaksella. Hän toimi sodissa erilaisissa tehtävissä muun muassa kirjurina, sähköttäjänä, lähettinä ja sotilaspapin apuna rintamajoukoille suoritetuissa hartaustilaisuuksissa.

Välirauhan aikana 1940–41  Kaukolla oli mahdollisuus työskennellä Sahalahdella kanttorin tehtävissä. Hän johti seurakunnassa myös Sahalahden kirkkokuoroa, jossa lauloi sopraanossa nuori nainen nimeltään Maire Mikkola. Maire lähetteli rintamalle palanneelle Kaukolle silloin tällöin ruokapaketteja. ”Tie miehen sydämeen käy…”-toteamus näytti siis toteutuvan tässäkin tapauksessa. Mairesta tuli myöhemmin sodan loppuvaiheessa Kaukon vaimo ja asepukuinen Kauko vihittiin avioliittoon Mairen kanssa keväällä 1944 Sahalahden kirkossa.

Viialaan ylivoimaisella äänimäärällä

Vuonna 1942 Kauko oli saanut tiedon avioimena olevasta Viialan kanttorin virasta. Viialan seurakunta oli itsenäistynyt aiemmin, mutta tähän asti oli virkaa hoidettu väliaikaisin voimin (mm. kanttori Paavo Jaakkola sekä eräät opettajat). Kauko haki virkaa ja Tampereen tuomiokapituli asetti hänet kolmannelle vaalisijalle. Vaalinäytteet annettiin Viialan rukoushuoneella, mikä toimi tuolloin Viialan kirkkona.   Tänne Kauko lähti rintamalta (Valkjärvi) joulupäivän aamuna 1942. Hän matkusti koko päivän ja saapui myöhään illalla junalla Viialan asemalle ja käveli sieltä kylän keskustaan, etsi sovittua majapaikkaansa, joka sijaitsi kirkkoherra Kaarlo Artturi Varhon perheen luona Viialan vanhassa pappilassa. Tunnelma oli Kaukon kertoman mukaan surullinen ja ankea. Varho oli kuollut äskettäin. Oli myös pimeä, koska talojen ikkunat olivat peitetyt vihollisen lentokoneiden takia. Samoin Viialan keskustan tiet olivat vellovan kuran peittämät ja päällystetty lankun pätkillä, ”pitkospuiden” tapaan. Rukoushuoneen suntio Hilma Esko lämmitti kylmää kirkkoa lisäämällä puita kaminaan aamua varten.

Varsinaisen vaalin seuraavana päivänä eli tapaninpäivänä suorittivat seurakuntalaiset äänestämällä ja siinä Kauko tuli valituksi ylivoimaisella äänimäärällä. Virkaan hän sai valtakirjan 1.3.1943, mutta hänen piti vielä palata armeijan tehtäviin Kannakselle. Vasta sodan loputtua 1944 hän aloitti Viialassa kanttorin tehtävät.

Asunnoksi viialalainen kätilö Tilda Säynälä tarjosi ystävällisesti aluksi talonsa keittiön, mutta myöhemmin vapautui lisäksi huone konstaapeli Sorrin käytöstä. Siellä aloitti nuoripari vaatimattomasti elonsa Viialassa, ainoina mukana olevina maallisina tavaroina matkalaukut, ”kapsäkit”, joiden päälle alussa istahtivat, joivat korvikekahvia ja suunnittelivat tulevaisuuttaan. Tässä asunnossa he asuivat neljä vuotta eli vuoteen 1948 ja siellä syntyivät myös heidän kaksi vanhinta lastaan.

Samana vuonna valmistui sekä seurakunnan kanttorille että seurakuntasisarelle tarkoitettu lautarakenteinen 1,5-kerroksinen virka-asunto rukoushuoneen viereiselle tontille. Virkaehtosopimuksen mukaan kanttorille kuului uunilämmitteinen, 3 huoneen ja keittiön asunto, ulkokäymälä sekä pilkotut puut.  Asunto oli nykykäsityksen mukaan vaatimaton. Siinä talossa syntyi vuoden kuluttua perheen kolmas lapsi, tytär.

Rukoushuoneelta uuteen kirkkoon

Kanttorin tehtävät Viialassa alkoivat siis Kirkkotien varrella sijaitsevalla Viialan rukoushuoneella. Siellä oli myös alkeelliset urut, joihin piti ulkopuolisen henkilön polkea ilmaa, jotta urut saivat pillehin tarvittavaa ilmaa. Urkujen polkijana toimi tuolloin kirvesmies Oskari Maijala, joka hoiti tunnollisesti tehtävää vuonna 1951 saakka, jolloin hän täytti 86 vuotta.

Rukoushuone toimi kirkkona vuoteen 1950 asti, jolloin nykyinen Viialan kirkko valmistui. ”Rukoushuone” -rakennus on vieläkin olemassa, mutta ulkonäköä on paljon muutettu ja muun muassa kirkon torni on poistettu. Talossa ovat vuosien varrella toimineet ainakin Viialan kirjapaino, puusepänliike, käsityöliike, sähköliike ja nykyisin siinä toimii lastenkoti Kotikolo.

Vuonna 1950 työpaikka muuttui uuteen Viialan kirkkoon, jonne myös poljettavat urut rukoushuoneelta aluksi siirrettiin. Kirkko vihittiin käyttöön 19.3.1950. Piispa E.G.Gulin suoritti vihkimisen. Tilaisuutta varten oli koottu noin 60 laulajan suurkuoro lauloi Richard Mäkisen laulun ”Herran huoneessa” ja Waltherin ” Riemuitkaa kaikki kristityt”. Lisäksi Kauko Laitinen lauloi yksinlauluna Händelin ”Arioson”.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1952, kirkkoon saatiin Kangasalan urkutehtaan rakentamat, uudet urut. Nämä pneumaattiset urut olivat hyvin herkät lämpötilan vaihteluille. Pillejä piti usein virittää. Tämän kirjoittajakin on aikoinaan osallistunut apupoikana myös näiden urkujen viritystöihin, varsinkin suurten juhlapyhien alla.  Etenkin tällöin oli tärkeätä, että urut ovat vireessä.

Tästä Viialan kirkosta muodostui Kauko Laitisen pitkäaikaisin työpaikka, missä työ jatkui aina vuoteen 1983, jolloin hän jäi eläkkeelle. Kauko Laitisen kanttorina olon aikana toimivat Viialan kirkkoherroina: vt. kirkkoherra Reino Kivikkokangas, rovasti Matti Koskela, rovasti Pentti Hytönen ja rovasti Arvi Kuoppala.

Piispantarkastuksia oli vuosien aikana lukuisia ja ainakin piispat Gulin, Kansanaho ja Kortekangas kävivät silloin tarkastuskäynneillä Viialan seurakunnassa. Näinä vuosina Viiala kohentui ja vaurastui. Viialan seurakunnassa rakennettiin lisäksi mm. uusi pappila ja seurakuntasalin lisäosa, hautausmaata laajennettiin ja rakennettiin seurakunnan kesäkoti Kumpula.

Tinkimätön ja nöyrä

Ihmisenä Kauko Laitinen oli luonteeltaan itseään kohtaan tinkimätön, vaatimaton, ujo, nöyrä, jopa hiljainen taiteilija sekä musiikki- että maalaustaiteilija. Hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa. Kauko Laitinen hoiti kanttorille uskotut työtehtävät tunnollisesti ja täsmällisesti. Hän hoiti jumalanpalvelusten musiikin, johti Viialan kirkkokuoroa ja Heinäsuon kyläkuoroa sekä muutaman vuoden ajan 50-luvun lopulla 60–70-lapsista lapsikuoroa, juhlisti baritonin lauluäänellään hautauksia, vihkiparien vihkimisiä, kastetilaisuuksia ja perhejuhlia, osallistui hartaushetkien musiikin tuottamiseen, osallistui rippikoulujen musiikkituntien pitoon. Hän osallistui lisäksi papin kanssa talvisaikaan kinkereille, joita ennen vanhaan usein pidettiin etenkin maaseudun maataloissa.

Lukuisat ovat ne vanhat viialalaiset, jotka vielä muistavat 40 vuoden ajalta Kaukon laulun ja soiton seurakunnassa eri tilaisuuksissa. Tampereen tuomiokapituli myönsi hänelle musiikkitoiminnastaan Viialan seurakunnassa director cantus -arvonimen vuonna 1959.

Kauko kävi 50-luvun lopulla laulamassa Tampereen radiossa joukon Toivo Kuulan ja Yrjö Kilpisen yksinlauluja sekä kansanlauluja. Häntä säesti pianolla Tampereen Aleksanterin kirkon kanttori, diplomiurkuri/pianisti Heikki Seppälä. Lähetys uusittiin Tampereen radiossa 1986.

Päivätöissä nahkatehtaalla

Kauko Laitinen toimi kanttorin viran ohessa myös yhteensä yli viiden vuoden ajan musiikin opettajana Viialan, Lempäälän ja Toijalan oppikouluissa. Koska 40- ja 50-luvuilla oli kanttorin palkka kehno, niin hänen täytyi viisihenkisen perheensä elättämiseksi lisäksi toimia päivätöissä Viialan nahkatehtaan työmiehenä vuosina 1948–1956.

Kaukolla oli myös vapaa-ajan harrastuksia. Niistä rakkain hänelle oli ehkä taidemaalaus, jota hän harrasti noin 50 vuotta ja kuului osan aikaa Toijalan taideyhdistykseen. Hän harrasti myös mehiläistenhoitoa 40 vuoden ajan ja verkkokalastusta Heinälahdella 50- ja 60-luvuilla sekä pienen kanalan pitoa 50-luvulla.

Kauko Laitinen eli eläkevuotensa vaimonsa kanssa ostamassaan talossa, entisessä ”kanttorilassa”. Hän oli kiinnostunut suvustaan ja kuului Laitisten sukuseuraan sen perustamisesta alkaen. Hän osallistui usein sukukokouksiin, joita järjestettiin suvun syntysijoilla Itä-Hämeessä ja Savossa. Hän osallistui myös melkein loppuun asti seurakunnan tilaisuuksiin ja retkille.

Kauko Laitinen kuoli 88-vuotiaana 28.6.2002. Hänet on haudattu Viialan hautausmaahan. Vaimo Maire haudattiin miehensä viereen vuonna 2004.

Raimo Laitinen

Kirjoittaja on Kauko Laitisen poika

Kauko Laitinen lähti 18-vuotiaana opiskelemaan kirkkomusiikkia.
Kauko Laitinen lähti 18-vuotiaana opiskelemaan kirkkomusiikkia.
Maire ja Kauko Laitinen Viialassa vuonna 2000.
Maire ja Kauko Laitinen Viialassa vuonna 2000.
Kauko Laitinen vanhempiensa Elin ja Abel Laitisen kanssa.
Kauko Laitinen vanhempiensa Elin ja Abel Laitisen kanssa.
Kauko Laitinen soittaa Viialan uusia urkuja vuonna 1952.
Kauko Laitinen soittaa Viialan uusia urkuja vuonna 1952.