Vauvan syntymä mullistaa meidän useimman elämän, mutta harva osaa varautua keskosvauvan syntymän tuomaan mylläkkään. Pirttikoskelaisen Koivulan perheen elämä mullistui monin verroin keskivertoa enemmän, kun perheeseen syntyi kolme pikkukeskosta. Perhe on halunnut kirjoittaa tuntojaan julki blogissa, jotta muutkin samassa tilanteessa elävät monikkoperheen vanhemmat voisivat löytää vertaistukea. Blogista voi vuoroon lukea äidin ja isän tuntemuksia samasta tilanteesta. Tomi Koivula on saanut rohkeudestaan tunnustusta myös muilta miehiltä.
Isien tuntojen tulkeille on kysyntää, sillä harva raskaana oleva tai synnyttänyt nainenkaan ymmärtää, miten tuleva tai uunituore isä kaiken siinä vierellä kokee. Äitien raskaus- ja synnytyskertomuksia kyllä jaetaan ihan riittävän monella foorumilla tai naisten kesken pidetyissä illanistujaisissa.
Äitikeskeisyys hallitsee edelleen etenkin monen vanhemman sukupolven edustajan mielessä. Jonna Koivulakin kertoo monen vanhemman ihmisen päivittelevän edelleen, miten äiti jaksaa kolmosvauvojaan hoitaa. Monelta tuntuu edelleen unohtuvan, että hyvin monilla Suomessa syntyvillä vauvoilla on edelleen isäkin. Etenkin keskosvauvan synnyttyä isälle on ihan todellista käyttöä. Varpajaisperinne sikareineen ja alkoholijuomineen elää edelleen vahvana. Harva monilapsisen perheen isä ryyppäjäisiin kai oikeastaan joutaisi, ja keskosvauvaperheessä ei moisesta edes uskalleta haaveilla.
Kotona lastaan hoitavaa äitiä pidetään edelleen joko työtä välttelevänä laiskurina tai konservatiivisena tasa-arvokehityksen jarruna, kun taas koti-isän roolia hoitava mies saa ylpeänä kantaa sankari-isän viittaa. Meidänkin perheessä siippa sai jo viime kesänä paistatella työtovereiden ihmetyksen kohteena, kun selvisi, että isä hoiti kesän ajan lasta kotona – siis – ihan – yksin – ilman – äitiä.
En ota kantaa lapsen kotihoidon tai päivähoidon puolesta. Jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa perheen tilanteen mukaan ja toivon mukaan myös lapsen parasta ajatellen. Siitä pitäisikö kotiin jäädä isien vai äitien on turha peistä taittaa. Sukupuolen sijaan huomio pitäisi nostaa työelämän tai lastenhoitojärjestelmän joustamattomuuteen.
Nuoria perheitä katsellessa huomaa, miten asenteet vähitellen muuttuvat. Vanhempia ihmisiä haastatellessa puolestaan kuulee, miten elämässä kadutaan usein yhtä asiaa: Sitä kun ei ollut tarpeeksi läsnä lasten ollessa pieniä.
Lapsien kotihoidosta vilkkaasti käydyssä arvokeskustelussa unohtuu, että kysymys on ennen muuta rahasta ja vallitsevista asenteista – kuinka moni palkkatyötä tekevä isä suostuu tai talolainoiltaan pystyy hoitamaan lastaan – ja tämä nyt mitenkään tätä etuutta halveksimatta – sillä karkkirahalla, jota myös kotihoidontueksi kutsutaan?
Toissailtana töistä palatessani jäin kotitalon pihassa yläkerran naapurinrouvan kanssa jutulle. Ikäihminen pääsi taas kehumaan, miten hyvä ja kiltti mies minulla on, kun hän jaksaa lasta hoitaa ja tekee vielä ruokaakin. Alkukesästä glooriaa sateli samaan laariin muun muassa mattojen tamppaamisesta.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa isien toivotaan osallistuvan yhä enemmän lastenhoitoon. Käytännön suhtautuminen voi toisinaan yllättää. Melko suuren haloon äidin ilmestyminen päiväkodin pihalle isän sijaan ainakin meilläpäin aiheutti. Ai tämäkö se nyt on?
