Kun Venäjä työnsi yhä enemmän sotajoukkoja Suomeen, kasarmit eivät riittäneet niiden majoittamiseen. Ikivanhan lain mukaan maanomistajat eli manttaalimiehet vastasivat sotilaiden majoittamisesta maalla eli ottivat heidät luokseen asumaan. Upseerille ja hänen sotilaspalvelijalleen oli varattava oma huone mutta sotilaita saattoi mahtua yhteen huoneeseen yli kymmenenkin. Akaassa päätetiin kuitenkin ottaa laina, jonka avulla hankittiin hyyryhuoneita muun muassa nuorisoseuratalo Sampolasta ja Pirtiltä. Majoitusrasitus nousi Toijalassa suureksi nähtävästi sen vuoksi, että sotajoukkoja oli täällä myös tilapäismajoituksessa odottamassa siirtoja. Venäjä lähetti tänne rintamalta väsyneitä joukkoja lepäämään ja täydennettäviksi ja vei uusia joukkoja rintamille. Kunnalle aiheutui kaikkiaan 62 000 markan kulut eli laskennallisesti 750 000 euroa.
Suuri kiista näistä lainoista syntyi, kun johtajat sekoittivat asiat keskenään. Kuntakokouksen esimies Matti Lahdensuu teetti päätökset lainoista merkityttämättä pöytäkirjaan, että kyseessä oli manttaalikunnan eikä kunnan laina. Kunnallislautakunnan esimies Väinö Airola ryhtyi lainoja hankkimaan sekä maksamaan kunnan varoista korkoja ja lyhennyksiä. Kumpikin halusi peittää erehdyksensä. Matti Lahdensuu kirjoitti kuvernöörille: Kun kuntakokouksen esimies oli samalla manttaalikunnan kokouksen esimies, tapahtui usein, että samassa kokouksessa käsiteltiin sekä manttaaliin pantua maata koskevia että kunnan yleisiä asioita… Vaillinaiset pöytäkirjamerkinnät eivät tietenkään voi vapauttaa majoitusvelvollisia vastaamasta sotilasmajoitusmenoista, on tästä johtunut ikäviä selkkauksia kunnan varojen hoidossa, varsinkin kun majoitusmenojen suorittamiseksi otetuista lainoista toiset ovat langenneet maksettaviksi ja kunnallislautakunnan esimies – siis Väinö Airola – on käyttänyt kunnan yleisiä varoja niin velkojen lyhennykseen kuin korkojenkin maksamiseen.
Väinö Airola yritti peittää virheensä väittämällä kunnan ottaneen lainoja, kun manttaalimiehille olisi kuulunut vain majoitus, ei hyyryhuoneiden hankinta. Henkilökohtaisuuksiin paisunutta juttua käsiteltiin kaksi kertaa korkeimmassa oikeudessakin syksyyn 1921 saakka ilman tulosta. Kai riitelyyn kyllästyttiin senkin vuoksi, että vuoteen 1921 mennessä inflaatio oli syönyt pääomasta kaksi kolmasosaa. Juttu kertoo kuitenkin väestöpiirien kasvavasta riitelystä ja vastakkain asettumisesta.
Kylmäkosken kunnallialutakunta totesi 6.2.1917: Kuukausittain saadaan ostaa ainakin yksi prosentti kunnan karjamäärästä. Armeija sai viljansa Venäjältä mutta lihan Suomesta. Sitä oli pitkään saatu vapailta markkinoilta mutta lopulta jouduttiin pakko-ostoihin armeijan miehistövahvuuden kohotessa lopulta nelinkartaiseksi alkuperäisestä. Lisäksi sotilasta kohden vaadittiin 250 grammaa vuorokaudessa kun tavallinen kuluttaja sai tyytyä muutamaan kymmenneen grammaan. Armeija määräsi myös hinnan. Se oli Hämeen läänissä naudasta keskimäärin 275 markkaa, kun käypä arvo oli yli sata markkaa enemmän. Sota-aika verotti karjakantaa huomattavasti. Vuonna 1910 Kylmäkoskella oli 1127 täysi-ikäistä nautaa mutta elokuussa 1917 enää 950.
Sarjaa kirjoittaa historioitsija Martti Favorin.
