Kun Katariina Romppainen asui lapsena Kemijärvellä, hänellä oli useampi koira. Niille kävi aina huonosti. Kuolema korjasi lemmikit tavalla tai toisella.
Toijalan Kirkkokankaalla Romppaisen perheellä on jo lähes kuusi vuotta ollut sama collie, mikä tuntuu hänestä oudolta. Koirarotu on valittu Romppaisen ammatin mukaan. Kotona työskentelevä kirjailija ei voi olla sivutoiminen koiranhoitaja.
– Koska minun pitää kirjoittaa, en halunnut koiraa, joka vaatii koko ajan aktiviteettia ja lenkitystä. Tämä collie on ymmärtänyt sen erittäin hyvin, Romppainen kiittelee leppoisaa Lulua, jolle riittää iltapäivällä yksi pikkulenkki.
Eri elämänvaiheissa Romppainen on pyrkinyt muutenkin luomaan sellaisen päivärytmin, että työt sujuvat. Arkinen aamupäivä saattaa alkaa kuntosalilla ja etenee sitten taustoja tutkien, haastatteluja tehden tai apurahahakemuksia laatien. Puolenpäivän jälkeen kone on käynnissä, ja on kirjoittamisen aika.
– Kun kirjoitan, minua ei haittaa, vaikka ympärillä tehtäisiin mitä. Mutta ajattelu vaatii yksinäisyyden.
Kotona yksinäisyyden määrä ja laatu vaihtelevat.
– Työhuone on nyt ollut yläkerran aulassa, ja siinä on se huono puoli, että kun alakertaan tulee iltapäivällä väkeä, ne alkavat puhua minulle. Sitten vaihdan läppäriin ja menen jonnekin piiloon kirjoittamaan, Romppainen kertoo reaktioistaan perheen koulusta palaaviin lapsiin.
Tänä vuonna mielessä on käynyt myös etätyöhuoneen vuokraaminen.
– Se olisi siinä mielessä hyvä, että iltapäivällä kukaan ei tulisi kysymään, mitä meillä on välipalaksi. Välillä se käy hermoille, kun pitää saada valmista aikaan, Romppainen toteaa ja vaihtaa naurahtaen kritiikin itsekritiikkiin.
– Olen varmaan tosi veemäinen ihminen, kun jauhan, että mun pitää saada olla yksin, vaikka kai lapsillakin on oikeus olla täällä.
Lapsi oppikin kävelemään
Katariina Romppainen alkoi pyrkiä tavoitteellisesti kirjailijaksi, kun hän meni Viita-akatemian kirjoittajakouluun syksyllä 1990. Sitä ennen hän oli opiskellut Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja draamaa.
– Päätin, että en valmistu maisteriksi vaan lähden tälle toiselle tielle, mikä ei ollut kaikkien mielestä järkevää. Minusta tuntui, että oli ajan haaskausta opiskella teoriaa yliopistossa. Minua veti taide, ei tiede. Olin jo lapsena ajatellut, että ryhdyn kirjailijaksi, mutta ei sitä silloin kukaan ottanut tosissaan.
Romppainen opiskeli alunperin toimittajaksi kansanopistossa ja ehti tehdä vuosia töitä maakunta- ja paikallislehdissä ja radioissa. Opiskelujen jälkeen hän jatkoi alalla freelancerina ja avusti pitkään ensin Vihreää Lankaa ja sitten naistenlehtiä ja aikakauslehtiä.
Koti on ollut Katariina Romppaisen pääasiallinen työpaikka vuodesta 1996.
– Ajattelin jo silloin, että en voi mennä kuukausipalkkaiseksi. Ajattelin koko ajan, että minusta tulee kirjailija, ja freenä pystyi siinä sivussa kirjoittamaan kirjaa.
Arjen rytmityksessä on ollut kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäinen tapahtui vuonna 2000.
– Anselmi syntyi vuonna 1999, ja kun äitiyspäiväraha loppui, palasin freelanceriksi. Kuvittelin, että voin tehdä lehtijuttuja, kun Anselmi on kotona, Romppainen kertoo.
Näin ei käynyt.
– Anselmi alkoi kävellä kymmenen kuukauden ikäisenä ja seisoi saman tien kädet pöydän reunalla ja näppäimistöllä. Minun oli pakko viedä hänet päivähoitoon, ja siitä alkaen työpäivä oli se, kun lapsi oli hoidossa yhdeksästä neljään.
Uusi työrytmi synnytti ahaa-elämyksen.
– Silloin tein töitä tehokkaasti, kun oli syyllisyyden tunnetta siitäkin, että pieni lapsi on hoidossa. Illan olin lapsen kanssa, ja päivästä oli niin väsynyt, että ei enää ajatellutkaan kirjoittavansa.
Romppaisen esikoisromaani, Leppäkerttu ja huuliharppu, ilmestyi vuonna 2003, kun kuopus Aliisa oli kolmen viikon vanha. Toisen kirjansa hän kirjoitti Aliisan pitkillä päiväunilla. Kun tyttö ryhtyi kävelemään, hänkin joutui päivähoitoon, tosin veljeään vanhempana.
Sittemmin Romppaiselta on julkaistu kuusi omaa kirjaa ja kaksi ryhmätyönä kirjoitettua teosta.
Kukaan ei kaipaa iltaisin
Toinen suuri muutos Katariina Romppaisen arjen työrytmissä ja samalla paluu vanhaan tapahtui tämän vuoden kesällä. Anselmi on nyt 17-vuotias ja opiskelee automaatioasentajaksi. Aliisa on Toijalan yhteiskoulun seitsemännellä luokalla, ja teinit vilahtelevat Romppaisen puheenparteen tämän tästä. Nyt eletään uutta aikaa.
– Tämä on nyt kääntynyt niin, että voin tehdä illallakin töitä. 13- ja 17-vuotiaat eivät ole enää kiinnostuneita minusta illalla. Kesällä saatoin puoleen yöhön asti kirjoittaa romaania.
Kun lapsia ei tarvitse viedä hoitoon eikä hakea sieltä, ja koulusta kotiutuva jälkikasvu vain katkaisee ajatuksen, pitää Katariina Romppaisen keskittyä aivan uusiin asioihin.
– Kaikki ruuanlaitot ja muut. Pitäähän minun itsellenikin tehdä ruokaa, ja se onkin ongelma, kun en meinaa muistaa. Kun on oikein kirjoituspäiviä ja tekstiä tulee, saattaa olla että en ole syönyt mitään ennen kuin muut tulevat ja kysyvät, mitä meillä on tänään ruokana. Minä vastaan, että en minä tiedä, mitä te minulta kysytte, vaikka se olen minä, joka sen meillä hoitaa. Mies on enemmän siivousihmisiä.
Tästä syystä kauppareissujen suunnittelukin tuntui kuluneena syksynä kovin vaikealta.
– Haluaisin vaan olla siinä maailmassa, jota olen kehitellyt.
Ihmisen ei kuitenkaan pidä olla liian yksin.
– Se, että on yleensäkin perhesysteemi, on maadoittava tekijä. Pysyy tässä arkielämässä eikä mene liikaa korkeuksiin. Se pakottaa laskeutumaan.
Pitää mennä Sontulaan
Kun työn alla on esimerkiksi aikuisille suunnattu romaani, rakenteessa on enemmän pohdittavaa kuin lasten ja nuorten kirjoissa, joista suurin osa Romppaisen tuotannosta rakentuu.
Välillä seuraava juonenkäänne ei kirjoituspäivän päätteeksi ole aivan kristallinkirkas, tai kirjoittaessa tulee eteen joku muu ongelma. Silloin pitää lähteä Sontulaan.
– Kävelyllä ongelmat ratkeavat, mutta ne eivät ratkea, jos lähden kävelemään keskustaan. Käyn kääntymässä Sontulan koulun risteyksessä, ja sitten taas tiedän, mitä seuraavana päivänä teen.
Syksyllä 2013 valmistunut Sontulan valaistu pyörätie oli mahtava juttu.
– Sitä ennen olin talvisin vähän hakusessa. Yritin kävellä vanhan palolaitoksen suuntaan, mutta siellä tuli liikaa ihmisiä ja autoja vastaan. Tykkään, että on pellot ympärillä, kun olen pellonreunasta kotoisin. Se rauhoittaa.
Työtahti ja syntyvän tekstin määrä vaihtelevat. Parhaina päivinä Katariina Romppainen saattaa kirjoittaa 15 000 merkkiä, mutta aina kirjoittaminen ei suju, eikä edes jo syntyneen tekstin lukeminen tai editointi.
– Silloin voi mennä hyvillä mielin vaikka kirjastoon. Lukeahan pitäisi koko ajan, muidenkin kuin kirjailijoiden. Olen tehnyt ihan riittävän paljon niitä virheitä, että olen istunut kotona koko päivän, eikä sen jälkeen ole muuta kuin selkä kipeä.
Katariina Romppainen ei ole vieraillut taiteilijaresidensseissä, mutta Kirjailijaliiton mökillä Ikaalisissa hän kirjoitti viime kesänä järvenselkää katsellen. Marraskuussa hän oli viikon Hangossa, missä luontoa ja ihmisiä ja rauhaa oli sopivassa suhteessa.
Paikallislehtiä ja Uutta Päivää
Limingan, Kemijärven ja Jämsän paikallislehdet ovat Katariina Romppaisen mukaan olleet ylivoimaisesti mukavimpia työpaikkoja, joissa hän on nauttinut kuukausipalkkaa. Kivaa oli myös aikoinaan Radio Porissa.
– Paikallislehti on tärkeä lukijalle, ja juttuja voi tehdä melkein mistä vaan. Ja enemmän ihmisistä. Minä tykkään paikallislehdistä, Romppainen sanoo.
Pisimmän työrupeamansa vapaan kirjailijan ja toimittajan työn ohella Romppainen on tehnyt Ylelle. Hän kirjoitti lähes kolmen vuoden ajan Uusi Päivä -sarjaa, ja vaikka kirjoissakin on aina lopulta deadline, UP:n teko osana tarinaryhmää oli kovin erilaista.
– Uutta Päivää tehtiin niin, että kolme päivää viikosta ideoitiin yhdessä Tampereella ja kaksi päivää kirjoitettiin kotona. Suunnittelu alkoi puoli yhdeksältä aamulla, ja oli tosi hauskaa. Nauroimme paljon.
Ideointi oli kuitenkin myös raskasta.
– Kahden jälkeen olin jo aika väsynyt, vaikka välillä pidettiin ruokatauko. Aamulla meitä lähti Toijalasta hyvä junaporukka, joka oli yksi parhaita asioita siinä työssä. Mutta kun lähdin Tampereelta puoli neljän junalla, aivot olivat aika rusinana enkä kaivannut seuraa. Toisaalta oli hyvä, että oli se matka, koska sitten oli täällä jo eri elämässä.
Kolmen yhteisen suunnittelupäivän jälkeen kotona ei tarvinnut enää ideoida. Silloin Romppainen aloitti kirjoitustyöt jo aamulla.
Kolmen vuoden Uusi Päivä -periodin aikana Romppainen ei juuri muuta tehnyt. Yhdessä vaiheessa hän alkoi kuitenkin kirjoittaa lomilla ja pidempinä viikonloppuina Sori vaan, se on totuus -nimistä nuorten kirjaa, joka ilmestyi viime vuonna. Lopulta hänestä tuntui, että oli pakko keskittyä vain toiseen työhön.
Romppainen jäi kesällä 2014 pois Uudesta Päivästä, mutta viime talvena hän käsikirjoitti sarjaa puoli vuotta.
