Viialassa syntynyt ja nuoruutensa elänyt Aimo Lahti oli itseoppinut asesuunnittelija, joka on saattanut syntymäpitäjäänsä tunnetuksi kautta maailman. Hänen suunnittelemansa Suomi-konepistooli on saanut legendaarisen maineen niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Aimo Lahden nokkeluus ilmeni monin tavoin jo lapsena, ja aikuisena hän käytti luovuutensa ja lahjakkuutensa isänmaan ja sen itsenäisyyden hyväksi. Artikkelin Aimo Lahden sitaatit ovat kirjasta Aimo Lahti: Asesuunnittelijana Suomessa.
Aimo Lahti oli lahjakas ja määrätietoinen mies
Suomi–konepistoolin suunnittelijan Aimo Lahden isovanhemmat olivat Antti Kustaa Vilhelm Toorikka (s. 1827) ja Henrika Antintytär (s. 1826) ja he asuivat Riitiälässä, joka tuolloin kuului Vesilahteen. Hänen vanhempansa olivat Evert Wilhelminpoika Lahti (28.2.1870–17.2.1944) ja Ida Sofia Kallentytär Viitanen (18.1.1873–17.1.1954). Heidät vihittiin Kylmäkoskella 7.3.1896 ja he muuttivat samana vuonna Viialaan Idan vanhempien, Karoliina ja Kalle Viitasen taloon lähelle rukoushuonetta nykyisen paloaseman tontille. Kalle Viitanen oli puuseppä, joka teki Viialan vainajille arkut.
Aimo Johannes Lahti, joka syntyi 28.4.1896, oli vanhin perheen pojista. Muut pojat olivat Wäinö Armas (s. 1897), Aarno Wilho (s. 1902), Martti Johannes (s. 1903) ja Kaarlo Sakeus (s. 1904).
Isovanhempien ja Lahden perheen kanssa samassa rakennuksessa asuivat myös Idan sisko Vilhelmiina (Mimmi) perheineen sekä veli Oskari. Talossa oli kuusi huonetta ja yhteinen keittiö.
Talo oli rakennettu siten, että sen alle jäi sopiva kolo, jossa lapset leikkivät ja jonne ne pinkaisivat piiloon pahoja tehtyään, koska aikuinen ei sinne mahtunut.
Talossa kuria pitivät naiset. Ida-äiti oli roteva, isokokoinen, ankara ja räväkkä otteissaan. Selkäsauna irtosi helposti. Aimo Lahti veljineen sai moneen kertaan tuta, miltä tuntui saada takamuksilleen Koivuniemen herraa tai nokkosvitsaa. Mimmi-täti oli vähän samaa maata.
Poikien mielestä hän oli oikea pirttihirmu. Karoliina-mummo oli lempeämpi. Sekä Ida että Mimmi olivat taitavia ompelijoita. He kilpailivat siitä, kumpi on Viialan paras paidan tekijä ja Ida taisi olla. Lahden perheen poikien luovuus, yrittäjyys ja sisukkuus lienevät periytyneen äidin puolelta.
Aimo Lahden isä oli töiden vuoksi paljon poissa kotoa ja silloin perheen turvana oli Oskari-setä. Isä Evert oli uskovaisuuteen taipuvainen. Hän kyllä uhkaili kolttosista rangaistuksia, mutta harvemmin toteutti niitä. Sen sijaan hän kyllä vaati poikiaan lukemaan ääneen Raamattua.
Kalle-vaarin kanssa pojat viihtyvät erityisen hyvin, hänellä oli erinomainen huumorintaju, ja poikamaisuus oli tallella. Vaari antoi poikien käyttää työkalujaan ja opetti heille puutöitä.
Kerran vaarikin kuitenkin suuttui pojille. Heillä oli ollut lupa syödä omenapuusta pudonneet omenat. Kun niitä ei ollut, pohjat ampuivat omenia alas piilipyssyllä.
Myöhemmin Aimo Lahden perhe muutti isovanhempien talosta lähelle omaan taloonsa. Se oli punaiseksi maalattu mökki valkoisin ikkunanpuittein. Siinä oli lasikuisti ja pärekatto. Isovanhempien talon omisti myöhemmin suojeluskunta.
Vauhdikas lapsuus
Aimo Lahti muistelee elämänkertakirjassaan, että hänen lapsuuteensa liittyi turvallisuudentunnetta, ymmärtäviä ihmisiä ja tekemisen mahdollisuuksia. Lapsuusaika kului enimmäkseen omassa ja naapuripihapiirissä ja sukulaisten kesken.
Yhdessä pojat saivat aikaan monenlaista jännitystä. Piilopaikkaa talon alla tarvittiin silloinkin, kun Aimo, Aarno ja serkkupoika Matti olivat löytäneet talon vintiltä purkin jotain mustaa ainetta, joka piti testata onko se ruutia, kuten epäiltiin.
Mummo oli lämmittänyt hellaa paahtaakseen kahvia. Aimo kaatoi purkista jauhetta tikkuaskiin ja nakkasi sen hellan pesään sillä seurauksella, että koko hellan kansi lensi ilmaan ja mummo prännäreineen sinkoutui ovensuuhun. Pojat ampaisivat siitä paikasta metsään muutamaksi tunniksi ja lopulta illan suussa talon alle turvaan. Kun naisväki sitten itki poikien kadonneen kokonaan, he tulivat esiin selkäsaunan uhallakin. Vaari ymmärsi poikien puuhia ja pelasti heidät sanomalla, etteivät pojat voineet tietää mitä heillä oli käsissään.
Ei kuitenkaan riittänyt, että hella meni uusiksi, toisella kerralla ruudin tehoa kokeiltiin naapurin talon nurkan alle laitetussa teräsputkessa. Räjähdys nosti koko nurkan ilmaan niin, että raosta näkyi suoraan tupaan. Nyt ei kuritukselta enää säästytty.
Poikien kekseliäisyydellä ei tuntunut olevan rajoja. Maidonhakumatkalla he saivat päähänsä kivittää sähkötolpista posliinieristeet rikki monen kilometrin matkalta.
Koulunkäynti ei kiinnostanut
Aimo Lahti vihasi koulunkäyntiä. Hän olisi mieluiten oleskellut kotinurkissa puuhaillen sitä sun tätä kuin mennyt kouluun ”kaikkien töllisteltäväksi ja opettajan käskettäväksi”. Hän muistelee opettaja Aattosen olleen ankara ja karttakepin napsahtaneen usein oppilaiden sormille.
Kerran Aimo koulusta pinnaamisen vuoksi pantiin miettimään asioita pimeään saunaan. Aimopa ei siellä kauan viipynyt, hän karaksi ikkunasta. Lähellä sijainneen Viialan kartanon herra, eversti Troberg, oli Aimo Lahden muisteluiden mukaan lempeä ja ystävällinen lapsille ja tarjosi heille taskustaan makeisia. Erityisesti Lahti ihaili everstin ryhdikkyyttä.
Kun eversti kerran tapasi Aimo Lahden aikeissa lintsata koulusta, hän totesi enteellisesti:
– Sinusta tulee vielä railakas poika.
Lapsuuden kesien iloja oli se, kun pojat saivat viedä kartanon hevosia hakaan ja matkalla ratsastaa niillä.
Aimo Lahden koulupohja rajoittui kansakouluun, hän sai päästötodistuksen koulusta keväällä 1909.
Työelämään ja maailmalle
Aimo Lahden isä kiersi töissä siten, että tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Mutta hän kävi työssä myös Viialan lasitehtaalla, missä hän hoiti soodamyllyä ja lokomobiiliä. Siellä Aimokin oli kesätöissä muutamana vuonna jo kouluaikanaan.
Koulun lopetettuaan hän tuli 13-vuotiaana lasitehtaalle kokopäivätyöhön. Se olikin melkoinen rupeama siihen aikaan. Työt alkoivat kello 4.30 ja päättyivät 17.30. Päivällä oli kahden ja puolen tunnin ruokatauko.
Lasitehtaalla meni kuusi vuotta ja Lahti opetteli kaikki työvaiheet vormupojasta lasinpuhaltajaan. Hän kävi tosin välillä pyrkimässä töihin Tampellalle Tampereella.
– Rakastin enemmän koneita ja aseita kuin lasimassaa ja sen mahdollisuuksia, on Lahti sanonut.
Tampellalla ei kuitenkaan oltu kiinnostuneita nuoren Lahden työpanoksesta, vaikka hän tarjoutui sinne 10 pennin tuntipalkalla. Vuosia myöhemmin hän oli sitten Tampellan vieraana mainetta saaneena asekonstruktöörinä, jolle pidettiin puheita ja kohotettiin maljoja.
– Sanoin, että turhaan minua nyt ylistetään ja kositaan palvelukseen. Kerran tarjouduin itse, mutta minut katsottiin ulos.
Työtä olisi ollut lasitehtaalla jatkossakin, mutta nuoren miehen veri veti maailmalle. Marraskuussa 1915 Lahti aloitti työt Riihimäellä VR:n liikenneosastolla jarrumiehenä.
Jos olivat työolosuhteet lasitehtaalla olleet kuumat kuin pätsissä, oli uusi työpaikka tavarajunien jarrumiehenä sitä kylmempi. Työtä tehtiin talvipakkasella hyytävissä olosuhteissa ja jarrumiehen koppikin junassa oli täysin ilman lämmitystä. Jarrumiehestä tuli sittemmin junamies matkustajajuniin.
Kesällä 1918 ennen kutsuntoja Lahti oli kesän töissä Viialassa T.K. Järvelän sähkölaitoksella.
– Tulimme Järvelän kanssa hyvin toimeen ja tämä tuttavuus tuli ratkaisevasti vaikuttamaan elämääni myöhemmin, sanoo Aimo Lahti elämänkertateoksessa.
Kuninkaan henkivartiokaartiin ja perheen perustaminen
Asevelvollisuutensa Aimo Lahti suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Rykmentin siirryttyä Riihimäelle loppusyksystä 1918 siellä pidettiin katselmus, jonka salaperäinen tarkoitus pian selvisi kaikille. Siinä valittiin sopivia, samanpituisia nuoriamiehiä Suomen tulevan kuninkaan, Hessenin prinssin henkivartiokaartiin. Aimo Lahti oli yksi heistä.
– Asepuvut olivat vihreätä sarkaa ja niissä oli juhlavat epoletit. Ne ovat minulla tallella ja ihailen niitä joskus vieläkin, kertoo Aimo Lahti kirjassaan.
Ensimmäinen rykmentti siirrettiin jonkin ajan kuluttua Hämeenlinnaan, missä Lahti tapasi tulevan vaimonsa Ida Dagmar Lassilan (s. 1.12.1890).
Kun pariskunta oli mennyt kihloihin Tampereella, toi Lahti morsiamensa Viialaan näytille. Äiti-Ida paheksui tämän aniliininpunaista hattua, mutta hyväksyi miniän muuten. Heistä tuli myöhemmin hyvät ystävät. Aimo ja Ida vihittiin kotona Viialassa lokakuussa 1919.
Aimo Lahdella oli yllään räätäli Alénilla teetetty istuva puku ja jaloissaan Varrasniemen suutari Aallon tekemät mukavat ja kauniit kengät. Morsiamen puku ei jäänyt Aimo Lahden mieleen.
– Jotain valkoista ja kaunista se tietysti oli, koska hän oli morsian ja minun silmissäni kaunis nainen.
Pariskunta muutti Riihimäen lasitehtaan läheisyyteen puutaloon, jossa heillä oli huone ja keittiö. Tammikuun 17. päivänä 1921 syntyi perheeseen poika, joka sai nimen Olavi Johannes.
Hänestä tuli myöhemmin luutnantti ja hävittäjälentäjä Suomen ilmavoimiin. Hän lensi viimeisen lentonsa toukokuun 17. päivänä 1944 Kotkaa puolustaneessa Magnussonin laivueessa. Hänen koneensa syöksyi maahan pian nousun jälkeen Utissa.
Aseala vei mennessään
Ensimmäisen aseensa, Berdan-kiväärin, Lahti oli ostanut jo 14-vuotiaana lasitehtaan palkkarahoilla. Hän kävi usein polkupyörällä toijalalaisen aseseppä Juho Säterin luona opettelemassa sekä oman kiväärinsä että muidenkin aseiden rakennetta ja kokoamista. Säteri opetti hänelle myös piipun rihlaamisen. Säterin paja, joka sijaitsi Toijalassa Asematien ja Hännintien risteyksessä, oli Lahden mielestä oikea aarreaitta. Lahti kävi kysymässä neuvoja Säteriltä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.
Kiinnostus aseisiin johti myöhemmin siihen, että hän suoritti aliupseerikurssin erikoisalanaan aseiden rakenne ja valmistus. Armeijan jälkeen Lahti palasi töihin valtion rautateille ja hänet nimitettiin Riihimäen vt. asemamiesten esimieheksi. Samanaikaisesti hän toimi myös Riihimäen suojeluskunnan asemestarina.
Kesällä 1921 Aimo Lahdesta tuli Keski-Suomen Rykmentin vt. asemestari, jonka toimipaikka oli ensin Hämeenlinna ja myöhemmin Kouvola.
Kun siirto Kouvolaan oli tiedossa jo alun perin, muutti Ida-vaimo perheen pojan kanssa väliaikaisesti asumaan mummolaan Viialaan.
– Se oli äidille onnellista aikaa. Äiti oli muuttunut lempeämmäksi, piiskaa ei käytetty, hän rakasti Olavia, ja naiset tulivat hyvin toimeen keskenään, kiittelee Aimo Lahti elämänkertakirjassaan.
Kouvolan asepajalla Lahden tehtävänä oli korjata aseita ja niissä merkeissä hän teki usein pieniä keksintöjäkin. Hän oli jo Riihimäen aikanaan tutustunut tanskalaiseen Bergman-konepistooliin ja pohtinut miten siitä saisi paremman version. Tapa alkoi selkiytyä hänen aivoissaan ja nyt tarvittiin apua Viialasta.
Lahti tiesi, että maaseppä Salmisella oli käsin veivattava porakone, jota hän tarvitsi. Lomallaan hän matkusti Viialaan ja teki seppä Salmisen kanssa aseen prototyypin. Aseen jatkokehittelyyn tarvittiin rahaa ja sitä lainasi muun muassa viialalainen T. K. Järvelä.
Tikkakosken ihme
Lahti oli sitten muutaman vuoden töissä Helsingissä, kunnes hän toukokuussa 1929 sai komennuksen Jyväskylään Valtion Kivääritehtaalle aloittamaan suunnittelemansa pikakiväärin valmistusta. Vuoden 1932 lopulla puolustusministeriö nimitti hänet kevyiden aseiden konstruktööriksi.
Tie Suomi-konepistoolin syntymiseen ja sarjatuotantoon oli hankala. Lahti teki pitkään kehittämistyötä vapaa-aikanaan ja käytti siihen omia varojaan. Hän perusti kolmen upseerin kanssa yhtiön näytesarjan valmistamiseksi sekä teki työnsä kohteeseen jatkuvasti parannuksia.
Koska kyseessä ei ollut virkatyö, hän ei pystynyt rakentamaan normaalikokoista malliasetta ja hän tarjosi aseen valmistusmahdollisuutta puolustusministeriölle. Sen empiminen johti siihen, että Lahti myi yksinoikeuden valmistamiseen yhtiölle, jonka nimeksi sittemmin tuli Oy Tikkakoski Ab.
Suomi-konepistoolista tuli yksi maailman maineikkaimmista konetuliaseista ja sitä on luonnehdittu talvisodan ihmeen osatekijäksi. Sitä valmistettiin Tikkakosken tehtaalla sodan loppuun mennessä lähes 80 000 kappaletta, joista neljännes myytiin ulkomaille. Lisäksi asetta valmistettiin lisenssillä Ruotsissa, Sveitsissä ja Tanskassa.
Suomi-konepistoolin jälkeen muuttui venäläinen kolmen linjan kivääri Aimo Lahden käsissä suomalaiseksi ”pystykorvaksi” ja ”Ukko-Pekaksi”. Kevyen automaattiaseen suunnittelu johti siihen, että valmistettavaksi aseeksi vahvistettiin pikakivääri ”Lahti – Saloranta” eli ”L/S”.
Aimo Lahti jaksoi jatkuvasti käydä käsiksi uusiin hankkeisiin. Näin syntyivät muun muassa sotilaspistooli ”Lahti”, tarkkuuspienoiskivääri ”Suomen Leijona” ja Maxim-konekiväärin uusi versio m/32–33. Hän suunnitteli myös yleiskonekiväärin ja pikakiväärin ”Sampo” sekä automaattisen jalkaväen yleisaseen AL-43, aikansa rynnäkkökiväärin, joka ei kuitenkaan tullut tuotantoon.
Puolustusvoimat tarvitsi kipeästi aseita myös lentokoneisiin, panssari- ja ilmatorjuntaan sekä muuhun erikoiskäyttöön. Lahden kiinnostus ja taito yltivät myös näille alueille.
Lahden elämäkertateoksen luettelossa on mainittu lähes kuusikymmentä hänen suunnittelemaansa asetta: kivääriä, pistoolia, konekivääriä ja tykkiä sekä erilaisia asevarusteita.
Luova ja lahjakas, mutta ristiriitainen persoona
Aimo Lahti oli paitsi lahjakas alallaan myös ahkera, sitkeä ja määrätietoinen. Täysin erilaisen työkokemuksen ja olemattoman koulutaustan omaavasta nuoresta miehestä kehittyi asesuunnittelija, joka vaikutti ratkaisevasti maan puolustuskykyyn ja jonka maine kiiri kaikkialle maailmaan.
Aimo Lahden suunnittelijan taidot noteerattiin ulkomailla niin vahvoiksi, että amerikkalainen aseteollisuus yritti marraskuussa 1932 ostaa hänet suurella rahalla. Hänelle tarjottiin 3 miljoonan markan shekkiä lähdöstä Amerikkaan. Suomen hallitus piti pikakokouksen ja teki vastatarjouksen, joka ei luvannut yhtä paljoa, mutta takasi Lahden perheen toimeentulon ja oli samalla tunnustus Aimo Lahden työlle ja sen arvostukselle. Lahti jäi palvelemaan isänmaataan.
Määrätietoisuutta tarvittiin myös siitä syystä, että puolustusvoimissa ja -hallinnossa ilmeni ennen talvisotaa asekysymyksissä monenlaista eripuraa, näkemyseroja ja kateutta, jotka hidastivat ja haittasivat kehitystyötä.
Aimo Lahden luovuuteen ja lahjakkuuteen liittyi myös yhteistyötä haittaavia piirteitä. Hän oli äkkipikainen ja herkästi taipuvainen loukkaantumaan. Hänen arvaamattomuutensa ja kaunaisuutensa saattoivat joskus purkautua ankaranakin kiivautena. Nämä seikat saattoivat olla syynä myös siihen, ettei hänelle myönnetty sellaisia kunniamerkkejä, joita tuolloin yleensä saatiin vähemmistäkin ansioista.
Mannerheimilta lupa juoda
Työ puolustusvoimien asesuunnittelijana vei Aimo Lahtea myös maailmalle, muun muassa Saksaan, Ranskaan, Englantiin, Sveitsiin, Tsekkoslovakiaan, Tanskaan, Latviaan, Liettuaan ja Viroon. Matkat olivat joskus useammankin viikon kestäviä ja rankkoja. Työasioiden lisäksi aikaa kului ja tapettiin usein myös ravintoloissa ja hotellien baaritiskien ääressä.
Myös alemmuuden tunne kotitaustasta ja koulutustason alhaisuudesta johti Lahden tavoittelemaan hyväksyntää tavalla, joka sai aikaan alkoholi- ja rahaongelmia. Hotelli Torni oli monien työtapaamisten paikka, mutta jatkoilla juhlittiin välillä rankastikin.
Työ tuli mukaan myös kotiin. Neuvotteluja kenraalien ja upseerien kanssa pidettiin myös kotona ja usein ne päättyivät runsaaseenkin alkoholin käyttöön.
Mannerheim tiesi Lahden heikkouden. Kun kenraali Rudolf Waldén valitti hänelle, että Lahti on alkanut ryyppäämään, vastasi Marski:
– Kyllä hän asiansa hoitaa, ei se meille kuulu, jos hän juo.
Aimo Lahti onkin sanonut, että hän taitaa olla ainoa, jolla on ollut Mannerheimin lupa juoda.
Pakko lopettaa työt
Syksyn 1944 välirauha ja liittoutuneiden valvontakomissio päättivät Aimo Lahden työn puolustusvoimien aseistuksen kehittäjänä. Hän oli kaksi vuotta lakkautuspalkalla, ei saanut edes mennä tehtaalle ja oli kotonaan Päivärinteessä jatkuvan vartioinnin alla. Talossa käyvät vieraatkin seulottiin.
Vuoden 1947 alusta hän alkoi saada kenraalimajurin palkan mukaista eläkettä. Hän ei kuitenkaan halunnut katsella maailmaa kädet ristissä. Hän perusti Jyväskylässä Marjasen makkaratehtaan piharakennukseen pajan, jossa suunnitteli erilaisia koneita, kuten putkikoneen Salaputki Oy:lle, lihapullakoneen Karjakunnalle ja sähköuunit Teijon tehtaille.
Perhe oli tärkeä
Jyväskylässä perhe asui ensin Kansakoulukadulla. Asunto oli monien suurten neuvotteluiden ja tapaamisten tapahtumapaikka. Ida Lahti emännöi ja kestitsi siellä miehensä vieraita ja huolehti heidän viihtyvyydestään. Koska työt pitivät Aimo Lahtea poissa kotoa pitkiäkin aikoja, oli perheen Olavi-poika enemmän äitinsä kuin isänsä kanssa ja hän oli äidille kaikki kaikessa.
Olavi oli nopeaälyinen ja erinomainen piirtäjä ja kiinnostunut isänsä työstä.
– Kaksitoistavuotiaana hän seurasi innokkaasti vierestä, kun suunnittelin tähystäjäkonekivääriä. Ehkä haaveet taistelulentäjän ammatista heräsivät jo silloin, pohti Aimo Lahti.
Lentäjänä vuonna 1944 menehtyneen pojan menettäminen oli lapsirakkaalle Aimo Lahdelle kova pala.
Hänen kummipoikansa Asko Perisalo kertoo olleensa usein vieraisilla Lahden perheessä ja jääneensä Olavin hautajaisten jälkeen kuukaudeksi Lahden perheeseen asumaan. Hän muistelee kummisetäänsä lämmöllä.
– Hän oli hauska mies, joka keksi aina lapsille tekemistä ja hassutteli heidän kanssaan. Siinä heidän talonsa lähellä oli jonkin rakennuksen rauniot ja Aimo-setä sanoi rakentavansa siihen tikkunekkutehtaan, josta tulisi nekkuja yhtä kovaa kyytiä kuin konepistoolista ammuksia, kertoo Perisalo.
Hän sanoo Aimo Lahden olleen jämpti mies, joka puhui aina kirjakieltä. Hän myös paheksui naisten tupakanpolttoa ja teki siitäkin jekkua.
– Kerran kun hänen veljiensä vaimot menivät mökillä ulkohuussiin tupakalle, Aimo-setä huusi kovaan ääneen ”Huusi palaa!” ja heitti ämpärillisen vettä huusin seinään.
Ida Lahti ei koskaan päässyt yli poikansa kuolemasta ja Aimokin alkoi hukuttaa suruaan viinaan. Hän on itse sanonut, että hänen 48 vuotta kestänyt avioliittonsa oli sekoitus myrskyä ja tyyntä ja on kiittänyt Ida-vaimon olleen hänen paras tukijansa ja ymmärtäjänsä. Ida opetti hänelle myös tyyneyttä ja itsehillintää, oli rakastava ja joustava. Ida Lahti puolestaan on todennut miehessään olleen kaksi ihmistä: sydämellinen ja kova.
Kun Aimo tuli omilta retkiltään, Ida otti hänet aina hyvin vastaan. Vaikka Aimo oli ollut enemmän ja vähemmän hunningolla, hän muisti tuoda tuliaisia matkoiltaan. Joskus hän oli häijy tullessaan, mutta seuraavana päivänä jo pyyteli anteeksi.
Sodan aikana perhe hankki talon Tuomiojärven rannalta. Päivärinteen talo oli suuri, rannassa oli sauna ja ympärillä oli kaunis puutarha, jossa Ida-rouva viihtyi ja jota hän hoiti huolella. Siellä Aimo Lahti vietti ”vankeusaikaansa”. Hän sanoi talon ja puutarhan olleen hänen pelastuksensa.
Viimeiset yhteiset vuotensa Ida ja Aimo Lahti asuivat Rajakadun varrella, asunnossa, johon Olavin hänen morsiamensa Vapun piti muuttaa.
Ida Lahti kuoli 27.10.1968 ja Aimo Lahti 19.4.1970. Molemmat on haudattu Jyväskylään. Viialassa on vuonna 1997 paljastettu Aimo Lahden muistokivi.
Lähteet ja kuvat: Maire Vaajakallio/Gummerus 1970: Aimo Lahti–Asesuunnittelijana Suomessa, Asko Perisalon puhelinhaastattelu.
